Joten eroan iloisesta ystäväporukastani kaupassa, kerään äkkiä töissä tekemäni listan mukaiset elintarvikkeet (katkarapuja, parsakaalia, porkkanaa, sipulia muiden muassa) ja suunnistan suoraan parkkipaikan poikki kotia kohti, kulkien mahdollisimman linnuntietä. Kotona huomaan kaikkien kattiloiden olevan käytössä (osa näköjään pakasteessa jonne, kuten nyt muistankin, jemmasin vanhentuvat ruoat ennen Ilosaarta) joten keiton tekeminen siirtyy huomiselle. Syön sen sijaan muutaman salsaleivän ja juon viikonlopulta jäänyttä kokista vaikka kaapissa olisi kylmää valkoviiniäkin.
Rutiineja miettiessäni ja hakiessani Tasapainoista Ajatusta mietin viime syksyä kunnes muistan että vuoden takaisia tapahtumia ei ehkä kannata käyttää tasapainoisen elämän muottina. Joten päätän keksiä uuden superzen-arkielämän, ottaa rauhallisesti mutta olla kuitenkin (terveellä tavalla) aktiivinen. Lukea, viettää aikaa hiljaisuudessa (kynttilöitäkin on viime talvelta jäljellä vaikka kuinka helvetisti), käydä kävelyillä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Onko parempaa tapaa rauhoittaa mieltään viimeisen lomapäivän iltana kuin katsella valokuvia Anchoragesta, Alaskasta 70-luvulta? Tuskin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Unohdin lempi-neulepaitani erään tyypin autoon noin neljä vuotta sitten. Hän oli Torniossa keikalla järjestämässäni Kitaraillassa. Nykyään hänellä on myös mielenkiintoinen tumblr fotoblogi, can't hide forever. Ja se paita on vieläkin saamatta, perkele.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Luettuani tämän artikkelin kävin läpi vanhoja kirjoituksiani etsien kliseitä, ja hävettävän paljon niitä sieltä löytyikin. Muutenkin tuntuu välillä siltä, että kieleen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Oh well.
Vietin viime viikonlopun ja alkuviikon Helsingissä ystäviä tapaamassa, tein samantyyppisen reissun viime vuonna, tällä kertaa en päässyt Facesiin saakka. Suunnittelin rahankäyttöni niin huonosti että viimeisenä päivänä (viime tiistai) jouduin ensin laskemaan euroja, ja sitten tajuttuani että olen elänyt yli varojeni, lainaamaan eräältä ystävältäni (kiitos M!) parikymppiä kotimatkaa varten.
Lomaa on jäljellä enää muutama päivä. En tiedä mitä teen.
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
En halua vaikuttaa seksistiseltä hölmöltä, mutta tässä muutama viime päivinä ilostuttanut asia tasapainottamaan viimeaikaisten kirjoitusten säälittävää valitusta. Teidän romantiikannälkäänne tyydyttämään ja muistoksi itselleni: ei kaikki ole niin huonosti kuin välillä tuntuu; useasti vaikuttavimmat ja mielialaa nostavimmat asiat ovat tulevat täysin puun takaa, yllättävät. Hienoa on myös huomata miten pienet jutut voivat tehdä onnellisen olon moneksi päiväksi.
Bad Religionin keikalla tuntemattomaksi jäänyt (liian) nuori vaalea tyttö puri minua toistuvasti selästä ja olkapäästä. Yllättävän miellyttävä flirttikeino; purra tuntematonta ihmistä punk-keikalla. Ilmainen vinkki, naiset.
Anniskelualueella jonottaessani satuin aivan sattumalta näkemään kaukaa erään äärimmäisen kauniin tytön hameen nousevan, no, tiedätte mitä tarkoitan, oli tuulista. Hymyilin, täysin tahtomattani: hän huomasi sen ja hymyili takaisin todella todella hurmaavasti. Hienoa nähdä ihmisiä, jotka eivät ota itseään ja maailmaa liian tosissaan ja osaavat nauttia em. kaltaisista tilanteista. Itsevarmuus, kuten varmaankin tiedätte, on seksikästä.
Kotiinpaluun jälkeisenä myöhäisiltana sain yllätyksekseni kylään drinkille ja kuuntelemaan ensin Joose Keskitaloa ja sitten Miles Davisia erittäin miellyttävää naisseuraa.
Eilen baarissa aloitteen teki eräs tuntematon tyttö, jonka olen nähnyt viimeaikoina pari kertaa, juttelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen kysyin haluaisiko hän tavata joskus, hän halusi puhelinnumeroni: mielelläni sen luovutinkin.
Poistuessani samasta baarista eräs minulle koko illan puolihumalaisesti mutta todella nätisti hymyillyt kaunis punahiuksinen tyttö käveli eteeni ja jäi vain hymyilemään siihen ja tuijottamaan minua silmiin. Hän esitteli itsensä, juttelimme hetken aikaa.
Kaikenlainen tällainen on äärimmäisen mahtavaa monestakin syystä: ei vähiten siksi, että se palauttaa uskoni ihmisiin ja saa huomaamaan ensinnäkin sen, että koko ajan vain oman tutun porukan kanssa ja omien tuttujen rajojen sisällä pyöriminen on (vaikka tietysti hauskaa niin) jonkin verran sosiaalisesti puuduttavaa; siitä puuttuu tuntemattomien kanssa tapahtuvan sosiaalisen kontaktin jännitys ja siitä seuraavat hyvät aivokemialliset muutokset (serotoniini, dopamiini, endorfiini, mitä näitä nyt on).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Okei, ymmärrän olleeni viime aikoina välillä jokseenkin allapäin ja vittuuntunut ja ahdistunut ja hiljainen. Syytän kuumuutta. Olen juonut ehkä ihan vähän liikaa alkoholia (mutta kuka hullu ei pidä jääkylmästä rommista kuumana hiljaisena iltapäivänä?), enkä ole harrastanut juurikaan liikuntaa. Olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja viettänyt öitä roikkuen internetissä ("ei mutta kun mun pitää vielä lukea lisää näistä Pendolino-junista, tiesitkö sä että ne menee siks nopeempaa tavallisella radalla kun ne kallistuu mutkissa? Oho, täällä on gif-animaatioita!") ja kuunnellen samaa paskaa spotify-soittolistaa. Olen tehnyt kaiken helpoimman kaavan mukaan, ja ehkä juuri siksi olen näin vitun flegmaattinen ja huonoa seuraa.
Seuraa kirjoituksen self-improvement-osuus: muistutan itselleni, että on myös asioita, joista nautin: oma rauha, unet silloin kun nukkuu liian pitkään, skarpit kengät, kirjat kirjat kirjat, tonnikalavoileivät, vesi+sitruunamehutiiviste, kissa kun se makaa kippurassa lempipaikallaan tai pitkällään keskellä lattiaa, se fiilis kun lähtee kaupungille ja tietää että on sen verran rahaa että voi tehdä melkein mitä vaan, tyttöjen kanssa vaihdetut hymyt, luottamukselliset keskustelut ystävän kanssa, sekavat randomit tumblrit, vessassa lukeminen.
En tiedä, ehkä kesäloman mukanaan tuoma vapaus vaikuttaa negatiivisesti aivokemiatasapainoon tai ehkä vain olen yksinkertaisesti elänyt kohtuutonta ja epätasapainoista elämää. En ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään; saavuttanut Suuria Asioita Joita Voi Vain Kesälomalla Saavuttaa; toisaalta olen melko varmasti liian kriittinen itseäni kohtaan. Mitä väliä? Lomailet nyt jumalauta ihan niin kuin itse suinkin haluat, kerkeää sitä sitten murehtia rutiiniasioista kun palaa oravanpyörään parin viikon päästä. Olet fiksu ja komea työssäkäyvä tyyppi, sinulla on seuraa mutta osaat olla myös yksin, et ole pahasti ylipainoinen etkä luultavasti maailman huonokuntoisinkaan ihminen, kaikilla yhteiskunnan mittareilla (no, melkein kaikilla) siis ihan kelpo ihminen. Unohda itsellesi asettamat oudot maalit, vaatimukset ja fantasiat hetkeksi ja keskity nauttimaan tästä hetkestä, kiteytettynä: lopeta se helvetin ajattelu hetkeksi. Miten olisi?
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Michael Crowen tumblrista
Istun parvekkeella ja odotan myrskyn saapumista. Harmaa taivas tiputtaa vettä, puuskainen tuuli nakkelee sitä parvekelaseja vasten, jossain kaukana soi sireeni. Tämän pitäisi olla kesän pahin ukkosmyrsky. Kissa makaa vielä rauhallisena filtin päällä. Vielä ei jyrise. Ukkostutka näyttää salamoinnin lähestyvän suoraan etelästä.
Eilenkin salamoi ja jyrisi komeasti muutamaankin otteeseen, ja vettä satoi välillä rankasti. Istuin ystäväni kanssa kävelykadun varrella sijaitsevan ravintolan terassilla ja katsoimme kuinka vesimassat kulkivat katua pitkin merenrantaa kohti. Ihmiset katosivat kadulta heti sateen alettua, ja palasivat yhtä nopeasti. Tuuli on tervetullutta. Yöt ovat nihkeitä vaikka asuntoon saakin läpivedon; kuuma ja kostea ilma ei liiku sanottavasti. Kuumuudesta huolimatta tanssimme eilen itsemme hikeen monta monta kertaa. Kunnon tanssimisesta tulee aina mieleen se runonpätkä jossa kehotetaan rakastamaan kuin sinua ei olisi ikinä sattunut ja tanssimaan kuin kukaan ei näkisi.
Nyt jo jyrisee. Katson nopeasti liikkuvia pilvimassoja. Kissa nukkuu; herää luultavasti viimeistään kun sade alkaa ropista taas parvekelaseihin. Kaivan kirjahyllystä jonkun sadepäivän kirjan, kuuntelen hiljaa musiikkia ja seuraan myrskyn etenemistä. Kyllä me tästä selviämme.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen nukkunut huonosti ja sen johdosta ajatellut liikaa. Viime vuodelta tuttu keskiheinäkuun kaiho/paniikki/ahdistus meinaa iskeä taas. Pelottaa. Fiilikset menevät laidasta laitaan. Toisaalta haluaisin aukaista kalenterin ja buukata koko loppuloman täyteen ohjelmaa ja reissuja, toisaalta haluaisin linnoittautua neljän seinän sisälle ja olla näkemättä ystäviä ollenkaan. Tuntuu että aika loppuu kesken. Olen nähnyt sekoittavia unia. Miettinyt liikaa menneitä. Suunnitellut jänniä juttuja tulevaisuudelle. Kironnut raukkamaisuuttani ja heikkouksiani. Unelmoinut täysin epärealistisista asioista. Halunnut tunnustaa kaikki salaisimmat asiani jollekin. Tai jollekin tietylle.
Mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että on aikaa miettiä. Siispä lisää tekemistä, actionia, menoja. Eli kaupungille etsimään joku mukava paikka jossa seurata futisfinaalia!
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
