Hyvä ystäväni ja vaimonsa aavekaupungissa: Berlin, Nevada.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Pari viikonloppua sitten olin erään vanhan ystäväni häissä Helsingissä. Nousin halpayhtiön kaksikerroksiseen bussiin syksyisessä Oulussa perjantain ja lauantain välisenä yönä. Bussimatkan muutama ensimmäinen tunti meni erään freelancetoimittajan kanssa jutellen ja valkoviiniä juoden. Olin perillä aurinkoisessa ja kesäisessä Helsingissä lauantaiaamuna puoli kymmenen aikaan. Käytin hyväkseni Forumin miestenhuonetta siistiytymiseen, ja saman keskuksen ruoka- ja alkoholiliikkeitä eväsvarastojeni täydennykseen ja menin metrolla Kallioon ystäväni T:n luo.
Vaihdettuamme kuulumiset (ja nautittuamme hieman brunssijuomia, missä vierähti muutama tunti) oli aika alkaa laittautua häitä varten. Kritisoimme toistemme asukokonaisuuksia niin kauan että pääsimme yhteisymmärrykseen. Tampereelta autoilleet toiset ystävämme ottivat meidät kyytiin Kalliosta ja autoilimme Itä-Helsinkiin merellisen hääpaikan läheisyyteen, missä treffasimme lisää vanhoja yhteisiä ystäviämme. Hienoissa tunnelmissa siirryimme pienen kävelymatkan päähän itse hääpaikalle, jossa ohjelma alkoikin melkein heti ruokailulla ja jatkui myöhemmin vapaalla seurustelulla ja vanhassa venevajassa järjestetyillä tansseilla. Jossain vaiheessa hukkasin ja löysin laukkuni. Jossain vaiheessa otettiin kuvia rantakallioilla. Jossain vaiheessa tanssittiin. Hääpari oli (on!) ihastuttava ja häissä oli muutenkin todella hieno ja rakkaudentäyteinen meininki. Seurueemme kulkeutui taksilla läheiselle leirintäalueelle, josta olimme varanneet mökin etukäteen. Aamulla ihmettelimme kun seurueen naisihmiset, jotka olivat tulleet mökille ennen meitä, kertoivat meidänkin tulleen ja laittaneen nukkumaan jo puolenyön aikoihin. Hieno päivä ilmeisesti vaati veronsa kaikilta. Olisin voinut vannoa että kello oli enemmän.
Kuten asiaan kuuluu mökin avaimet piti luovuttaa puoleenpäivään mennessä. Tamperelaiset lähtivät ajamaan kotiaan kohti, seurueen ainoa kokkolalainen oli lähtenyt jo aiemmin aamulla lentokentälle. Minä ja T suunnittelimme viettävämme leppoisan sunnuntai-iltapäivän hänen luonaan, sillä minun täytyi lähteä takaisin pohjoiseen vasta maanantaina. Leppoisaan iltapäiväämme kuului kummankin ikisuosikki The Big Lebowski, muutama drinkki ja pientä purtavaa.
Olin jo aiemmin sopinut tapaavani ystäväni Elefanttinaisen, joten iltapäivällä muutaman viestin vaihdettuamme tapasimme Sävelessä, johon saapui myös erittäin hyvä vanha ystäväni (toinen) T. Syötyämme ja muutaman (shotti)kierroksen otettuamme Elefanttinainen ehdotti illan jatkamista karaokella, ja meillä ei ollut mitään sitä vastaan. Ilta jatkuikin paikallisessa karaokebaarissa hyvin pitkään ja kosteasti, lauloimme paljon ja hyvin, olemmehan kauniita ja osaavia nuoria menestyjiä. Myös T (se aiempi) liittyi seuraamme, kuten myös pari muuta vanhaa Kemi-Tornio -aikojen tuttua. Ilta oli vähintään yhtä hauska kuin edellinen.
Aamulla heräsin suunnitellusti T:n (sen aiemman) sohvalta. Elefanttinainen valitteli tekstarin välityksellä outoa oloaan töistään käsin ja toivotti voimia kotimatkalle. Vääntäydyin hikoillen aurinkoiseen ulkoilmaan, matkaeväsostosten kautta Kamppiin ja sieltä taas bussiin, joka tuntui vielä täydemmältä ja ahtaammalta kuin tulomatkalla. Kahdeksan (!) tunnin bussimatka meni torkkuessa ja eväsleipiä (ja -viiniä) näriessä, jossain vaiheessa matkaa – kun bussi ei ollut enää niin täysi, thank god – huomasin katsovani Youtubesta Neil Patrick Harris -videoita ja pyyhkiväni kyyneleitä silmäkulmistani. Kotona oli oudon hiljaista. Kiitos Helsinki, otetaan uusiksi taas muutaman vuoden päästä.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Olen toivonut etten joutuisi kävelemään töihin märässä lumisateessa ja loskassa (aiemmin) tälle syksylle. Vielä eilen intoilin fb:ssä kun eri tahojen pitkät ennusteet vaikuttivat siltä, että räntää, loskaa, lunta tai jäätä ei ehtisi tulla ennen ensi kuun kymmenennettä päivää kun työni loppuvat. Nyt ennusteet näyttävät siltä että huomenna tulee räntää koko päivän.
Jo muutamana aamuna on ollut pakkasta. Olen silti pärjännyt pikkutakilla, jonka seuraksi kaivoin talviteloilta (no okei, eteisen hattuhyllyltä ja vaatekasasta olohuoneen nojatuolista) hanskat ja kaulahuivin. Asunnossa on kylmä, patterit eivät ole vielä päällä. Aamuisin tuntuu vaikealta nousta ylös lämpimän peiton alta, makuuhuoneen ikkunasta näkyy sinisenkelmeä kylmä aamu, pihan katot ovat kuurassa. Kävellessä toki lämpeää nopeasti, ja tänään eteläiselle pallonpuoliskolle siirtynyt aurinkokin on ajoittain lämmittänyt ulkona kulkevaa ihmistä.
Kesä meni taas äärettömän nopeasti. Siitä Yhdestä Jutusta ei tainnutkaan tulla mitään suurempaa, tai sitä mitä ehkä olisin toivonut (mitä kaikkea ikinä se onkaan.. ehkä eri asioita eri hetkillä). Ihastuin ehkä vähän liikaa liian äkkiä ja rakentelin päässäni kaikenlaisia kuvitelmia, tapahtumia, ideoita. Mutta on hyvin vaikeaa ottaa iisisti (ns. play it cool) jos kokee sellaisen yhteyden. (Yhteyden? Miten sekin nyt määritellään.. anyway.) Nyt siitä on jo sen verran aikaa, että olen alkanut epäillä oliko sitä yhteyttä olemassakaan, vai oliko se vain toiveajatteluani. Ikuinen romantikko ratsastaa jälleen, voi jeesus.
Kaikki tämä negatiivisuus brought to you edellä mainittujen asioiden lisäksi by "tilipäivään on vielä viikko ja olen aika lailla täysin rahaton". (Se on – rahattomuus siis – tapahtuessaan yksi varmimmista tiloista jotka saavat mieleni pyörimään kaikessa kurjassa, ehkä se johtuu siitä ajatuksesta/teesistä että näin Aikuisena pitäisi osata hoitaa raha-asiansa paremmin.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
everything1s via molly23
Big Brother is Bashful
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ira ja G.R. miettivät rakkautta ja onnellisuutta. Jatkoa tälle.
"Ajatteletko koskaan oletko tyytyväisempi elämääsi nykyään, tarkoitan tyytyväisempi kuin aiemmin? Eli onko elämäsi parempi nykyään kuin joskus aiemmin?", kysyn Iralta. Ajan päämäärättömästi eteenpäin.
Ira avaa hansikaslokeron ja ottaa sieltä viinipullon. Hän avaa sen, ottaa huikan ja tarjoaa minullekin. Kostutan suutani. En halua ajaa humalassa, vaikka täällä ei juuri poliiseja olekaan.
"Pakko kai niin on ajatella?" Ira sanoo. "Olisi hirvittävää miettiä että on ollut joskus parempi ihminen paremmassa tilanteessa kuin nyt. Tai siis tottakai tilanteet vaihtelevat, mutta eikö elämän tarkoitus ole oppia omista virheistään, tulla paremmaksi ihmiseksi, tuntea itsensä paremmin ja oppia olemaan tyytyväinen niissä huonoissakin tilanteissa?"
"Toisaalta vanheneminen tarkoittaa myös sitä, että oppii päästämään irti. Mikään ei ole ikuista."
"Totta, pitää pystyä päästämään irti ideoista ja periaatteista, jotka eivät enää palvele sinua", Ira sanoo.
"Tietysti olen ollut joskus onnellisempi kuin juuri nyt tällä hetkellä, mutta ne hetket olivatkin aika – miten sen sanoisi – spesiaaleja. Tarkoitan siis rakkautta ja muita suuria tunteita---"
"Mutta ovatko nekään sama asia kuin onnellisuus? Olet ollut rakastunut ja saanut vastarakkautta, mutta se on pelkkää aivokemiaa. Niin vahvaa kemiaa, että se on jättänyt muistijäljen. Ja jos se oli vielä ensimmäisiä kertoja kun tunsit niin, jo sen fiiliksen uutuus on tehnyt siitä mieleenpainuvan kokemuksen. Minä sanoisin että et voi yhdistää niitä muistoja onnellisuuteen. Voihan olla että olet ollut onneton, mutta aivokemiat ovat saaneet olosi tuntumaan hyvältä."
"Mutta eikö rakkaus ole juuri sitä? Läheisyyden ja avoimuuden, toisen ihmisen läsnäolon, kaikkien näiden asioiden aiheuttamia kemiallisia muutoksia aivoissamme?" sanon. Aamupäivän tihkusade on väistynyt. Käännän auton levähdyspaikalle meren rantaan.
"Emmekö me puhu onnellisuudesta eikä rakkaudesta? Rakkaudella ei ole mitään tekemistä subjektiivisen onnellisuuden kanssa, usein päin vastoin. Minä ainakin olen ollut monesti samaan aikaan sekä rakastunut että hyvin onneton. Rakkaus on todella väärin mainostettu ja tyhjä käsite, sillä ei useinkaan ole mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa." Ira avaa ikkunan raolleen, pitää viinipulloa pystyssä jalkojensa välissä ja sytyttää savukkeen. "Kai oikea rakkaus on aina riippuvainen toisesta ihmisestä. Et voi rakastaa ainakaan mitenkään terveellä tavalla ketään olematonta. Onnellisuus taas ei välttämättä vaadi mitään sinun ulkopuoleltasti, ymmärrätkö mitä tarkoitan? Voit olla maailman yksinäisin mies mutta silti onnellinen, jos sinulle riittää oma itsesi ja lähiympäristösi."
"Tuolla ajattelutavalla itse saavutettu onnellisuus on siis jotenkin korkeampi olemisen tila kuin jostain itsesi ulkoa johtuvasta ihmisestä tai asiasta tuleva onnellisuus. Ulkoapäin tuleva onnellisuus voi kadota, jos sen aiheuttaja katoaa. Sisältäpäin tuleva onnellisuus ei voi kadota koskaan. Jos siis uskoo teoriaasi." sanon.
Ira nostaa aurinkolasit silmiltään ja katsoo silmiään siristellen minua, sitten ulos ikkunasta merelle päin. "Niin, eikö zen liity juuri tuohon asiaan?" Hän avaa ikkunaa vähän enemmän ja nakkaa tupakantumpin soralle auton viereen. "Vai?"
"Niin käsittääkseni", sanon. Otan Iran viinipullosta pitkän hörpyn. Yhtäkkiä minua ei huvittaisi yhtään olla auton ratissa. Istumme hiljaa. Mietin kuinka hullua se on että lapsena luulee, että aikuiset tietävät kaiken, että aikuisena ei varmasti joudu enää ihmettelemään ja miettimään kaikkia niitä asioita mitkä mietityttävät lapsena ja nuorena. Todellisuus on tietysti aivan päinvastainen: jos pysyt elossa, joudut kohtaamaan koko ajan uusia asioita ja miettimään paikkaasi maailmassa täysin samalla tavalla kuin lapsena. Ja jos luulet joskus tietäväsi mitä elämä on, se muuttuu, eikä entiseen ole enää mahdollisuutta palata. Joskus muutokseen riittää ihan muutama sana, joskus siihen ei tarvita sanoja ollenkaan. Käsittämätön ajatus. Mikään ei ole pysyvää ja joskus jopa vahvimmat muistijäljet unohtuvat.
Käynnistän auton. Ajamme takaisin Iran ja Malkin asunnolle. Pysähdymme matkalla ostamassa lisää viiniä. Malki on jo virkeämpi. Ira ei riisu aurinkolasejaan sisälläkään. Istumme keittiön pöydän ääressä kolmestaan, juomme viiniä ja juttelemme hiljakseen koko päivän.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen ollut kipeänä viikon. Samassa syysflunssassa, kuumeessa, kurkkukivussa ja yskässä missä osa ystävistänikin, muutamat heistä jo pitkälle toista viikkoa. Joten en ole tehnyt juuri mitään muuta kuin tuijottanut Netflixiä peiton alta, lukenut blogeja ja sitä edelleen kesken olevaa Alice Munroa. Viikonloppuna kuume ja sitä myöten väsymys hellitti, joten kävin lauantaina pyörähtämässä ystäväni luona, teki hyvää päästä pois neljän seinän sisältä edes muutamaksi tunniksi. Sunnuntaina koin oloni sen verran hyväksi että kävin brunssilla samojen ystävien kanssa, mutta maanantain vastaisena yönä nousi taas kuume. Aamuseitsemän aikaan laitoin töihin tekstarin ja jatkoin kuumeisia ja katkonaisia uniani.
Huomenna olisi kuitenkin (taas..) vahva aikomus mennä töihin. Muitakin asioita pitäisi hoitaa, viedä postipaketteja, käydä ostoksilla. Liikkumattomuus tuntuu jäykkinä jäseninä, en ole kävellyt normaalia seitsemää kilometriäni per päivä nyt viikkoon, enkä ole kuumeilultani jaksanut venytelläkään. Se tuntuu myös mielessä – liikkumattomuus – jonkinlaisena sumeutena, hitautena ja ärsytysherkkyytenä, vaikka saattaahan se johtua pelkästään tästä kipeänä olostakin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Open up the heart of a grown-up and you find the heavier scars; the knots of failures taken in instead of being laughed off, the loves that never happened and the ones that did, but ended badly, and the ones that just hung there, suspended, life on pause, just leading us to dream in ways that can only hurt. You dig deep and find the regrets, from the cruelty you passed along in childhood because that was all you knew how to do to the things you’ve said to people who have loved and needed and wanted you to the unforgivable crimes, at least as you reckon them, done out of anger, or jealousy, or indifference.
Joe Belknap Wall, Joy [in spite of/because of] everything
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen palannut arkirutiineihin: en kulje lähikauppaa kauemmaksi, olen yksin kotona, laitan aikaisin nukkumaan. Olen lukenut Hemingwayn Across the River and into the Treesiä ja Alice Munron novellikokoelmaa Lying Under the Apple Tree. Tuuletin seisoo sängyn vieressä käyttämättömänä, se pitäisi varastoida takaisin vaatehuoneeseen odottamaan ensi kesän helteitä. Töitä on tämän viikon jälkeen vielä kuusi viikkoa. Valmistaudun kirjoitusurakkaan etsimällä uutta työpöytää ja -tuolia. Käyn läpi vanhoja ja tämän kesän aikana kirjoittamiani muistiinpanoja, kirjoitan ylös ajatuksia, jotka toivottavasti tukevat kirjan teemaa ja rakennetta. Olen saanut paljon kannustavaa palautetta. Ihmiset pitävät tarinan ideaa mielenkiintoisena tai ehkä he ovat vain kohteliaita.
Odotan jatkuvasti seuraavaa viikonloppua. Odotan kylmempiä päiviä koska haluan pitää ostamaani hienoa pikkutakkia, joka on vielä liian lämmin näille ilmoille. Odotan erästä ihmistä. Ehkä turhaan, en tiedä, ehkä käy niin että odotan liian pitkään, hiljaisuudessa, ja unohdan kaiken (tai hän unohtaa minut). Ja unohdan unohtaneeni. En tiedä olisiko se hyvä vai huono asia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen