kommentoi | linkki kirjoitukseen
On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein... Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa... Sitä ei tiedä, ei aina... Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.
Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.
Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Arkistosta: "Voisin lopettaa työni ja ostaa banjon ja asiat olisivat todella hyvin tunnin tai pari.."
Kirjoitettu alun perin 19. lokakuuta 2011. (Samaistun, viime viikolla tilanne oli suunnilleen tuo.)Ratsastaakseni edellisen postin aalloilla, tässä pätkä kyseisestä leffasta. Täytyy tunnustaa, olen rakennellut yllättävän monimutkaisia fantasioita juuri tämän skenaarion (lopetat työsi, linnoittaudut kotiisi) ympärille. Jonain päivänä..
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Puolitoista viikkoa sitten oli viimeinen työpäiväni. Koko se päivä meni epätodellisessa tilassa, joka jatkuu jollain tavalla vieläkin. Täysin uusi fiilis, mutta niin on tilannekin. Käytännössä joka päivä viime viikolla ja sitä edeltävänä viikonloppuna vietin aikaa vanhojen hyvien ystävieni kanssa. Joitakin heistä en ole tavannut muutamaan vuoteen. Kävin pari kertaa eri ravintoloissa eri ihmisten kanssa, rock-keikalla, tanssimassa keskellä yötä. Time very well spent siis.
Tänään ja eilen olen totutellut uuteen arkeen, tehnyt listaa asioista, jotka pitäisi tehdä. ("Osta leivänpaahdin!" "Vaihda verhot!") Tehnyt ruoka- ja ostoslistoja, budjetoinut. Vieläkin tuntuu oudolta, tämä vapaus. Tyhjyys. Melkein kuuden vuoden viikkorytmi ja -rutiini kummittelee edelleen – ja tulee kummittelemaan luultavasti vielä jonkun aikaa – mutta yritän taistella sitä vastaan. Outoja syyllisyyden tunteita, ihan kuin minun pitäisi edelleen olla töissä eikä keskellä päivää valoisassa huoneessa sängyssä lukemassa John Irvingiä. Pelkään puhelintani: jos ne soittavatkin, että missä sitä ollaan?
On jännä huomata, miten nyt näkee oikeastaan koko asuntonsa uusin silmin ja kuinka nyt tekee mieli tehdä siitä vähän viihtyisämpi: aiemmin arki-illat ovat menneet pakollisten kodinhoitotoimien parissa, millekään vähänkään ylimääräiselle en ole uhrannut energiaa. Viikonlopuista puhumattakaan. Ja sen huomaa. Mutta eteenpäin, paremmin, nyt kun on aikaa.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 15. toukokuuta 2011
You can be at certain parties and not really be there. You can hear how certain parties have their own implied ends embedded in the choreography of the party itself. One of the saddest times Joelle van Dyne ever feels anywhere is that invisible pivot where a party ends – even a bad party – that moment of unspoken accord when everyone starts collecting his lighter and date, jacket or greatcoat, his one last beer hanging from the plastic rind's five rings, says certain perfunctory things to the hostess in a way that acknowledges their perfunctoriness without seeming insincere, and leaves, usually shutting the door. When everybody's voice recede down the hall. When the hostess turns back in from the closed door and sees the litter and the expanding white V of utter silence in the party's wake.
sivu 219, Infinite Jest, David Foster Wallace
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hyvä ystäväni ja vaimonsa aavekaupungissa: Berlin, Nevada.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Pari viikonloppua sitten olin erään vanhan ystäväni häissä Helsingissä. Nousin halpayhtiön kaksikerroksiseen bussiin syksyisessä Oulussa perjantain ja lauantain välisenä yönä. Bussimatkan muutama ensimmäinen tunti meni erään freelancetoimittajan kanssa jutellen ja valkoviiniä juoden. Olin perillä aurinkoisessa ja kesäisessä Helsingissä lauantaiaamuna puoli kymmenen aikaan. Käytin hyväkseni Forumin miestenhuonetta siistiytymiseen, ja saman keskuksen ruoka- ja alkoholiliikkeitä eväsvarastojeni täydennykseen ja menin metrolla Kallioon ystäväni T:n luo.
Vaihdettuamme kuulumiset (ja nautittuamme hieman brunssijuomia, missä vierähti muutama tunti) oli aika alkaa laittautua häitä varten. Kritisoimme toistemme asukokonaisuuksia niin kauan että pääsimme yhteisymmärrykseen. Tampereelta autoilleet toiset ystävämme ottivat meidät kyytiin Kalliosta ja autoilimme Itä-Helsinkiin merellisen hääpaikan läheisyyteen, missä treffasimme lisää vanhoja yhteisiä ystäviämme. Hienoissa tunnelmissa siirryimme pienen kävelymatkan päähän itse hääpaikalle, jossa ohjelma alkoikin melkein heti ruokailulla ja jatkui myöhemmin vapaalla seurustelulla ja vanhassa venevajassa järjestetyillä tansseilla. Jossain vaiheessa hukkasin ja löysin laukkuni. Jossain vaiheessa otettiin kuvia rantakallioilla. Jossain vaiheessa tanssittiin. Hääpari oli (on!) ihastuttava ja häissä oli muutenkin todella hieno ja rakkaudentäyteinen meininki. Seurueemme kulkeutui taksilla läheiselle leirintäalueelle, josta olimme varanneet mökin etukäteen. Aamulla ihmettelimme kun seurueen naisihmiset, jotka olivat tulleet mökille ennen meitä, kertoivat meidänkin tulleen ja laittaneen nukkumaan jo puolenyön aikoihin. Hieno päivä ilmeisesti vaati veronsa kaikilta. Olisin voinut vannoa että kello oli enemmän.
Kuten asiaan kuuluu mökin avaimet piti luovuttaa puoleenpäivään mennessä. Tamperelaiset lähtivät ajamaan kotiaan kohti, seurueen ainoa kokkolalainen oli lähtenyt jo aiemmin aamulla lentokentälle. Minä ja T suunnittelimme viettävämme leppoisan sunnuntai-iltapäivän hänen luonaan, sillä minun täytyi lähteä takaisin pohjoiseen vasta maanantaina. Leppoisaan iltapäiväämme kuului kummankin ikisuosikki The Big Lebowski, muutama drinkki ja pientä purtavaa.
Olin jo aiemmin sopinut tapaavani ystäväni Elefanttinaisen, joten iltapäivällä muutaman viestin vaihdettuamme tapasimme Sävelessä, johon saapui myös erittäin hyvä vanha ystäväni (toinen) T. Syötyämme ja muutaman (shotti)kierroksen otettuamme Elefanttinainen ehdotti illan jatkamista karaokella, ja meillä ei ollut mitään sitä vastaan. Ilta jatkuikin paikallisessa karaokebaarissa hyvin pitkään ja kosteasti, lauloimme paljon ja hyvin, olemmehan kauniita ja osaavia nuoria menestyjiä. Myös T (se aiempi) liittyi seuraamme, kuten myös pari muuta vanhaa Kemi-Tornio -aikojen tuttua. Ilta oli vähintään yhtä hauska kuin edellinen.
Aamulla heräsin suunnitellusti T:n (sen aiemman) sohvalta. Elefanttinainen valitteli tekstarin välityksellä outoa oloaan töistään käsin ja toivotti voimia kotimatkalle. Vääntäydyin hikoillen aurinkoiseen ulkoilmaan, matkaeväsostosten kautta Kamppiin ja sieltä taas bussiin, joka tuntui vielä täydemmältä ja ahtaammalta kuin tulomatkalla. Kahdeksan (!) tunnin bussimatka meni torkkuessa ja eväsleipiä (ja -viiniä) näriessä, jossain vaiheessa matkaa – kun bussi ei ollut enää niin täysi, thank god – huomasin katsovani Youtubesta Neil Patrick Harris -videoita ja pyyhkiväni kyyneleitä silmäkulmistani. Kotona oli oudon hiljaista. Kiitos Helsinki, otetaan uusiksi taas muutaman vuoden päästä.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Olen toivonut etten joutuisi kävelemään töihin märässä lumisateessa ja loskassa (aiemmin) tälle syksylle. Vielä eilen intoilin fb:ssä kun eri tahojen pitkät ennusteet vaikuttivat siltä, että räntää, loskaa, lunta tai jäätä ei ehtisi tulla ennen ensi kuun kymmenennettä päivää kun työni loppuvat. Nyt ennusteet näyttävät siltä että huomenna tulee räntää koko päivän.
Jo muutamana aamuna on ollut pakkasta. Olen silti pärjännyt pikkutakilla, jonka seuraksi kaivoin talviteloilta (no okei, eteisen hattuhyllyltä ja vaatekasasta olohuoneen nojatuolista) hanskat ja kaulahuivin. Asunnossa on kylmä, patterit eivät ole vielä päällä. Aamuisin tuntuu vaikealta nousta ylös lämpimän peiton alta, makuuhuoneen ikkunasta näkyy sinisenkelmeä kylmä aamu, pihan katot ovat kuurassa. Kävellessä toki lämpeää nopeasti, ja tänään eteläiselle pallonpuoliskolle siirtynyt aurinkokin on ajoittain lämmittänyt ulkona kulkevaa ihmistä.
Kesä meni taas äärettömän nopeasti. Siitä Yhdestä Jutusta ei tainnutkaan tulla mitään suurempaa, tai sitä mitä ehkä olisin toivonut (mitä kaikkea ikinä se onkaan.. ehkä eri asioita eri hetkillä). Ihastuin ehkä vähän liikaa liian äkkiä ja rakentelin päässäni kaikenlaisia kuvitelmia, tapahtumia, ideoita. Mutta on hyvin vaikeaa ottaa iisisti (ns. play it cool) jos kokee sellaisen yhteyden. (Yhteyden? Miten sekin nyt määritellään.. anyway.) Nyt siitä on jo sen verran aikaa, että olen alkanut epäillä oliko sitä yhteyttä olemassakaan, vai oliko se vain toiveajatteluani. Ikuinen romantikko ratsastaa jälleen, voi jeesus.
Kaikki tämä negatiivisuus brought to you edellä mainittujen asioiden lisäksi by "tilipäivään on vielä viikko ja olen aika lailla täysin rahaton". (Se on – rahattomuus siis – tapahtuessaan yksi varmimmista tiloista jotka saavat mieleni pyörimään kaikessa kurjassa, ehkä se johtuu siitä ajatuksesta/teesistä että näin Aikuisena pitäisi osata hoitaa raha-asiansa paremmin.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen