Miltä kuulostaa tietokonepeli, jossa ajetaan bussilla Tucsonista Las Vegasiin maksimissaan seitsemääkymppiä, matka kestää kahdeksan tuntia ja peliä ei saa pauselle?
[...]
Peli on Desert Bus, vuonna 1995 julkaisematta jääneen Penn & Teller's Smoke and Mirrors -pelin sisältämä minipeli. Kanadalainen komediaryhmä LoadingReadyRun on jo muutamana vuonna järjestänyt tempauksen nimeltään Desert Bus for Hope, jossa he käytännössä keräävät rahaa Child's Play -nimiselle hyväntekeväisyysjärjestölle pelaamalla peliä niin pitkään kuin ihmiset lahjoittavat rahaa. Tätä kirjoittaessani he ovat pelanneet reilut viisi päivää ja onnistuneet keräämään vajaat 120000 dollaria.
Lisää infoa, linkki suoraan lähetykseen. Go watch it!
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Taas pätkä (luonnos, whatever) kirjasta, ehkä kronologista jatkoa sille edelliselle pätkälle? (Tein aiemmin postatuista pätkistä myös vähän helppolukuisempia, joten nyt on juuri täydellinen aika hypätä mukaan G.R.:n, Iran ja Malkin seikkailuihin.)
"--seisoin siinä ja katsoin alaspäin, kylpyhuoneen lattialle siis, kuinka siellä oli jotenkin jotain vaaleanpunaisia pisaroita, ja tietysti heti sen perään punaisia pisaroita, ja tajusin että jumalauta olen leikannut haavan kiveksiini ehostautuessani iltaa varten, ja nyt ainakin muutama sata niistä kuudestakymmenestämiljoonasta hiussuonesta, joiden oli tarkoitus pitää minut ja varsinkin naiseni onnellisena koko pitkän seksintäytteisen illan, on yhtäkkiä saanut luonnonvastaisen aukon, josta veri nyt tip-tip-tiputteli ulos. Sen tajuaminen vei aikansa, ja heti tajuamisen jälkeen tuli pienoinen shokkitila, jonka aikana mietin parasta mahdollista tapaa lopettaa tämä kasvavaa henkistä ahdistusta aiheuttava tilanne. Nostin kassejani vasemmalla kädellä ja koitin kurkistaa, mistä veri tulee, samalla kun se värjää vasemman käteni sormenpäitä, ja näinkin pienen pikkuriikkisen maksimissaan kahden millin pituisen punaisen viivan. Tässä vaiheessa oli jo kiire, elämäni tähän asti seksuaalisväritteisin ilta oli alkamassa, ja minä seisoin kylmällä laattalattialla ja nyyhkytin hiljaa ja tärisin suihkun jälkilämmön karatessa."
Kaiken tämän kuulen toisella korvalla. Puhuja on Ira, pääasiallisena kuuntelijana näyttää olevan hyvin kaunis pohjoismaalaisen näköinen nainen (joka osoittautuu myöhemmin italialaiseksi, beats me). En tiedä kuinka Ira tekee sen, kertoo tuollaista tarinaa naiselle, jota hän selkeästi yrittää iskeä? Voi tietysti olla mahdollista että nainen teki ensimmäisen siirron ja nyt Ira on vain tulessa eikä osaa lopettaa tarinaa (niin on käynyt meille kaikille), mutta huonosta tarinasta huolimatta nainen näyttää aidosti kiinnostuneelta.
Siirryn ikkunan ääreen. Siitä näkyy harmaa aamupäivä, missään ei ole lunta, kaikkialla on sumua ja vaikka ei ole satanut moneen päivään, joka paikka on märkänä. Kadulla kävelee muutama oktogenaari(kko), luultavasti heilläkään ei ole mitään tekemistä siellä, mutta kai on parempi käydä ulkona välillä jos sisälläkään ei ole mitään. Palaan takaisin paikalleni sohvalle Iran ja vaalean italiattaren viereen, mutta nousen saman tien ja kävelen keittiöön kaatamaan itselleni uuden drinkin. Asunnossa (johon päädyimme eilen myöhään) on enemmänkin ihmisiä, mutta keittiössä ei ole juuri sillä hetkellä ketään. Muistan että minun on pitänyt jo muutaman tunnin ajan muistaa juoda vettä. Juotuani ja uusi drinkki kädessäni siirryn takaisin olohuoneeseen, jossa nyt surisee vanha 15" televisio, jota Ira yrittää virittää polvillaan lattialla.
Elokuva alkaa. Se on joku ysäri-grungekomedia, tietysti vahvalla romanttisella 30-something–otteella, ei siis mitenkään huono valinta aamupäivän kulutukseksi. Istumme kolmestaan sohvalla, asunto on hiljentynyt selvästi pitkälle aamuun kestäneistä juhlista. Jo alkutekstien aikana Ira käärii muutaman jointin, ja vietämme tämän 1h57min kestävän yhteisen hetkemme poltellen pilveä ja tuijottaen pienestä televisiosta välkkyvää vhs-nostalgiaa. Iran nainen polttaa yllättävän ronskilla otteella noin siroksi naiseksi. Käymme vuorotellen wcssä ja täydentämässä juomiamme. Siinä kohdassa kun päähenkilö saa takaisin kadottamansa naisen, italiatar tuo keittiöstä eräänlaisia kylmiä islantilaisia karjalanpiirakoita ja juustoa. Puremme vuorotellen suuria suupaloja juustosta, huomaan että rommikola toimii järkyttävän hyvin juuri tämän hetken kanssa, ja kun viimeinen kohtaus on ohi me kaikki itkemme varmasti yhtä paljon yhteisen hetken päättymistä kuin elokuvan loppumista ihailtavan nousevaan nuottiin, tyyliin kaikki kyllä järjestyy vaikka olisitkin nuori ja toivottomasti rakastunut työtön amerikkalainen vuoden '94 Seattlessa. Samaistumme.
Leffan jälkeen istumme olohuoneessa. Italiatar puhuu LaserSteam-yrityksestään. Opimme, että se on lasersotaa alasti lämpimän höyryn keskellä. Laseraseet kuulemma muistuttavat seksileluja. Laadukasta viihdettä aikuisille. Hienoa. How nice. Olen olettanut, että Iran seuralainen omistaa asunnon tai on vuokralla siinä, mutta kun Ira alkaa tehdä lähtöä hän aktivoituu. Iran ollessa wcssä italiatar punaa huuliaan eteisen peilin edessä, ja kun hän on tehnyt sen, hän kääntyy minun puoleeni ja sanoo 'oli mukava tavata' ja halaa minua, ja painaa käteeni jonkinlaisen käyntikortin. Ira palaa wcstä ja he tekevät lähtöä, ja kun he ovat menneet, olen niin hämmästynyt että jään seisomaan yksin eteiseen. Sitten muistan että olen luultavasti viimeinen vieras täysin hiljaisessa (ja vieraassa) asunnossa. Kerään tavarani olohuoneesta, en tiedä miksi kävelen ylivarovaisesti sillä en usko kenenkään olevan lähellekään tajuissaan. Löydän kenkäni, astun käytävään ja suljen asunnon oven takanani.
(Unohdan koko jutun ja löydän kortin taskustani vasta seuraavalla viikolla.)
(Tai: Astun ovesta kadulle.
"-- joten sen takia se on vähän hankalaa, voi unohtaa että on se maski päässä, ja sitten ihmettelee puolitoista vuorokautta miksi ihmiset suhtautuvat oudosti. Love Parade 2010" Ira puhuu italialaiselle naiselle alaoven edessä kadulla. Iran pitkä takki on auki. On kylmä.
"Taksi?" kysyn.
"Jep."
"Hienoa."
"Näin on."
"Saatiin ainakin vuorokausirytmi käännettyä. En oikein tiedä mikä vuorokaudenaika aivojeni mukaan pitäisi olla, mutta jotenkin tuntuu––"
"On aika ottaa kone alas, aloittaa pehmeä laskukiito."
"Näin on."
"Eli pari olutta jossain?"
"Jos se taksi nyt ikinä--"
"Taksi on täällä" sanoo Iran seuralainen. Tumma MB kaartaa esiin kulman takaa.
"Taidan mennä kotiin" sanon Iralle.
Ajan taksilla kotiini sen jälkeen kun olemme tiputtaneet Iran ja italialaisen ilmeisesti naisen asunnolle (tai ehkä seuraaviin bileisiin, mietin). Nuokun auton kyydissä kun ajamme valkoisen sumun läpi.)
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Dissasin tätäkin ennen kuin tiesin koko formaattia (which is fucking stupid), ja vielä sen jälkeenkin kun olin katsonut pätkän tai kaksi. (Which is pretty fucking dumb.)
Mutta jopa minunkin ääliömäinen kyynisyyteni näköjään saa rajansa vastaan, ainakin parin punaviinilasillisen jälkeen. Jonne Aaron, ja muut nämä artistit, tänään. Miettikää: Katri Helena sanoo että "susta on amputoitu niin suuri osa" nuorelle suomalaiselle rokkarille joka on ilmeisesti käynyt läpi aika paljon kaikkea. (Itse en ole ikinä kuunnellut kyseessä olevan ihmisen musiikkia, joten en voi kommentoida sitä.)
Lähetys kestää puolitoista tuntia, ja nyt ymmärrän miksi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Disney osti Lucasfilmin neljällä miljardilla dollarilla George Lucasilta, mikä tarkoittaa sitä että Leiasta tuli Disney-prinsessa!
Kauppa sisältää myös Lucasfilmin tytäryhtiöt, ja mielestäni Star Wars -saagan jatkumista mielenkiintoisempi asia on se, että Disney omistaa nyt oikeudet Grim Fandangoon ja muihin LucasArtsin legendoihin (Monkey Island!).
Viime huhtikuussa Pixar julkaisi tiedon, että heidän tuleva elokuvansa keskittyy Meksikon Kuolleiden Päivän ympärille. Onko Pixarin tuleva kokopitkä Grim Fandango –elokuva? Valitettavasti ei: “Pixar confirmed that it will be an original story and not be based on any previous source material”
Näin se alkoi:
kommentoi | linkki kirjoitukseen
EDIT6: Ilmakuva Breezy Pointista, Queensista, missä tulipalo tuhosi lähemmäs sata taloa.
EDIT5: Videoita + kuvia @ nickyskye.blogspot.com
EDIT4: Osa nettikameroista on alhaalla, mutta tämä Virginia Beachin kamera on tällä hetkellä (ti klo 9:26) toiminnassa.
EDIT3: Lista osittain samoista nettikameroista, mutta esikatselukuvien kanssa. Helpompaa.
EDIT2: Animoitu tuulikartta
EDIT: The New York Times on poistanut www-sivujensa maksumuurin hurrikaanin kunniaksi. Kerran minuutissa päivittyvä näkymä 51. kerroksesta New Yorkin horisonttiin.
Kourallinen nettikameroita via kottke. Meri näkyy aika hyvin ainakin tässä kamerassa Virginia Beachilla, missä ei muuten saa kiroilla. Päivitän tätä postia sitä mukaa kun löydän muuta kiinnostavaa materiaalia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Blogiin postatut polaroidit ja asiaan liittyvät kirjoitukset löytyvät nyt yhden tägin alta. Lisää vanhempia polaroideja löytyy täältä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Gabriel García Márquez puhuu inspiraatiosta (Ihmisen ääni - Keskusteluja Plinio Apuleyo Mendozan kanssa, WSOY 1983):
Se on romantikkojen halveksima sana. Minä en käsitä sitä armontilaksi tai jumalaiseksi henkäykseksi, vaan sinnikkyyden ja ehdottomuuden voimalla tapahtuvaksi sovinnonteoksi teeman kanssa. Kun sinä haluat kirjoittaa jotain, sinun ja teeman välille syntyy eräänlainen keskinäinen jännite, jolloin sinä yllytät teemaa ja teema sinua. Jossain vaiheessa kaikki esteet romahtavat, kaikki ristiriidat häipyvät ja sinä keksit asioita, joista et ollut uneksinutkaan, ja silloin mikään maailmassa ei tunnu paremmalta kuin kirjoittaminen. Sitä tunnetta minä kutsuisin inspiraatioksi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista bongasin pari viikkoa sitten jo kesällä tulleen uutisen: David Foster Wallacelta julkaistaan syksyllä suomeksi esseekokoelma nimeltään Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Nyt se on julkaistu. Hesarin arvostelu. Kustannusosakeyhtiö Siltalan sivut. Lisää juttua Wallacesta DFW-tagin alla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
