2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Time and again, I am humbled by the beautiful vulnerability and resilience of human beings trying to stay on the bendable side of that all-too-human fragility. Everyone, it seems, fights a personal battle every day, one that, hopefully, leads to a greater well of compassion, empathy, and enlightenment. Once, I thought this path was about an idea I had of “self-actualization.” I imagined that this was an accomplishable goal and that it would look like a smooth, shiny fortress, something unassailable. But more and more, I’m coming to see the fallacy of that. That’s a hologram of happiness. That’s a defense against the pain of being human. It’s not about self-actualization; it’s about impermeability. To live in a keep is to retreat from the world. No. I’ve come to think that perhaps it is about the messiness of mistakes, of falling, of the bravery of unvarnished honesty, of forgiveness and love—the forgiveness and love we offer others, yes, but also the forgiveness and love we must extend to ourselves. There is no such thing as reaching the end goal of humanity. There is only the continued, imperfect striving. We are satellites sending radio signals to Earth, waiting for contact: “I hear you. Do you hear me? Over.”
If you are, yourself, depressed right now, send a signal to someone, anyone you trust. Say the words out loud. Words have power. You are not a freak. You are not icky. You are, simply, human and in great pain. You do not “deserve” that pain. You are not less than for feeling it, and you DO deserve love and care and relief from that pain.
Libba Bray, Miles and Miles of No-Man’s Land
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Orange Is The New Black S02E05.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
The Office S02E08.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Myöhään eilen illalla makasin puistonpenkillä keskellä pimeää hautausmaata ja katselin tähtitaivasta kiikareiden ja puolikkaan punaviinipullon kanssa. W:n muotoinen Kassiopeia, Plejadit eli Seulasten tähtiryhmä, oranssi Aldebaran, sitten välkkyvä punainen jättiläinen Betelgeuze osittain puiden takana alhaalla horisontissa olevan Orionin tähtikuvion ylänurkassa. Heikot mutta nopeasti liikkuvat revontulet. Ohikulkevan junan ääni ja kasvillisuuden takaa vilkkuvat ikkunat hautausmaan toisella puolella, palaneen haju jostain lähellä loppuunpalaneesta hautakynttilästä. Tähtitaivasta voitte opetella ja tutkia vaikka tämän näppärän planetaarion avulla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Herään puoli kymmeneltä. Yöllä tuuli kolisutti parvekelaseja, ja nyt kun avaan makuuhuoneen ikkunoiden sälekaihtimet, se puhaltaa lunta ympäri valkoista pihaa ja mustia kattoja. Eilen mietin kuinka hienoa kaikesta huolimatta tulee olemaan kun voin viettää tulevan talven päivät kotona, seurata päivien kulumista ja valon vaihtuvia sävyjä ja tunnelmia eri tavalla kuin koskaan ennen tässä asunnossa. Se tuo pitkän, pimeän ja rauhallisen talven odotukseen täysin uuden – ja uutuudessaan ihan tervetulleen – fiiliksen.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjoitettu alun perin 15. toukokuuta 2011
You can be at certain parties and not really be there. You can hear how certain parties have their own implied ends embedded in the choreography of the party itself. One of the saddest times Joelle van Dyne ever feels anywhere is that invisible pivot where a party ends – even a bad party – that moment of unspoken accord when everyone starts collecting his lighter and date, jacket or greatcoat, his one last beer hanging from the plastic rind's five rings, says certain perfunctory things to the hostess in a way that acknowledges their perfunctoriness without seeming insincere, and leaves, usually shutting the door. When everybody's voice recede down the hall. When the hostess turns back in from the closed door and sees the litter and the expanding white V of utter silence in the party's wake.
sivu 219, Infinite Jest, David Foster Wallace
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Hyvä ystäväni ja vaimonsa aavekaupungissa: Berlin, Nevada.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
