Time and again, I am humbled by the beautiful vulnerability and resilience of human beings trying to stay on the bendable side of that all-too-human fragility. Everyone, it seems, fights a personal battle every day, one that, hopefully, leads to a greater well of compassion, empathy, and enlightenment. Once, I thought this path was about an idea I had of “self-actualization.” I imagined that this was an accomplishable goal and that it would look like a smooth, shiny fortress, something unassailable. But more and more, I’m coming to see the fallacy of that. That’s a hologram of happiness. That’s a defense against the pain of being human. It’s not about self-actualization; it’s about impermeability. To live in a keep is to retreat from the world. No. I’ve come to think that perhaps it is about the messiness of mistakes, of falling, of the bravery of unvarnished honesty, of forgiveness and love—the forgiveness and love we offer others, yes, but also the forgiveness and love we must extend to ourselves. There is no such thing as reaching the end goal of humanity. There is only the continued, imperfect striving. We are satellites sending radio signals to Earth, waiting for contact: “I hear you. Do you hear me? Over.”
If you are, yourself, depressed right now, send a signal to someone, anyone you trust. Say the words out loud. Words have power. You are not a freak. You are not icky. You are, simply, human and in great pain. You do not “deserve” that pain. You are not less than for feeling it, and you DO deserve love and care and relief from that pain.
Libba Bray, Miles and Miles of No-Man’s Land
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Orange Is The New Black S02E05.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Rakkaiden ystävieni tytär Halloweentunnelmissa. Matleenan Instagram.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
The Office S02E08.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Myöhään eilen illalla makasin puistonpenkillä keskellä pimeää hautausmaata ja katselin tähtitaivasta kiikareiden ja puolikkaan punaviinipullon kanssa. W:n muotoinen Kassiopeia, Plejadit eli Seulasten tähtiryhmä, oranssi Aldebaran, sitten välkkyvä punainen jättiläinen Betelgeuze osittain puiden takana alhaalla horisontissa olevan Orionin tähtikuvion ylänurkassa. Heikot mutta nopeasti liikkuvat revontulet. Ohikulkevan junan ääni ja kasvillisuuden takaa vilkkuvat ikkunat hautausmaan toisella puolella, palaneen haju jostain lähellä loppuunpalaneesta hautakynttilästä. Tähtitaivasta voitte opetella ja tutkia vaikka tämän näppärän planetaarion avulla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kun olet mennyt, en kaipaa sinua heti. Voi olla, että ajattelen sinua, mutta muistijälki sinusta ja lämmöstäsi on vielä niin tuore, että siihen ei liity kaipuuta. Kaipuu tulee vasta päiviä, viikkoja, kuukausia myöhemmin, kun löydän siivotessa jonkun merkin siitä, että olit täällä. Mietin miten tulin ikinä toimeen silloin joskus kun tapasimme useammin, pidimme yhteyttä. Ikävöinkö silloinkin näin paljon?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Herään puoli kymmeneltä. Yöllä tuuli kolisutti parvekelaseja, ja nyt kun avaan makuuhuoneen ikkunoiden sälekaihtimet, se puhaltaa lunta ympäri valkoista pihaa ja mustia kattoja. Eilen mietin kuinka hienoa kaikesta huolimatta tulee olemaan kun voin viettää tulevan talven päivät kotona, seurata päivien kulumista ja valon vaihtuvia sävyjä ja tunnelmia eri tavalla kuin koskaan ennen tässä asunnossa. Se tuo pitkän, pimeän ja rauhallisen talven odotukseen täysin uuden – ja uutuudessaan ihan tervetulleen – fiiliksen.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
