04/09

Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?

16/03

Muutama viikko sitten fb-feediini sattui mainio artikkeli, tietokirjailija ja toimittaja Pontus Purokurun Kansan Uutisten blogiin kirjoittama Näin opit alistamaan itseäsi tehokkaammin! Kokeneen itseriistäjän neuvot kirjoittamiseen.

Kirjoittaminen, niin kuin lenkkeily, on helppoa, jos sitä ei lopeta koskaan. Jos koko ajan tuottaa jotain, edes puolihuolimattomasti, vähän niin kuin vahingossa, ohimennen, vaikka edes ajatuksissaan, niin kirjoittaminen helpottuu valtavasti.

Perustuotanto voi olla listojen tekemistä, muistiinpanoja puhelimessa, kuvien ottamista, blogitekstien luonnostelua, vastuuttomien kirjaideoiden heittelyä, mitä tahansa mielellään epäpuhdasta, hapuilevaa ja kulmikasta.

Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ”kirjoittaa” missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ”Nyt kirjoitan.” Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.

04/01

En tiedä onko rikkonainen unirytmini – joka on jo muuttumassa normaalimmaksi – muuttanut aivojeni rakennetta vai johtuuko kaikki yleisestä pysähtyneisyyden ja tammikuisen talvihorroksen mukanaan tuomasta luovasta joutilaisuudesta (verrattuna joulukuun stresseihin, rientoihin ja pakollisiin juttuihin), mutta olen tuntenut itseni viime vuorokausina erittäin inspiroituneeksi. Olen maannut pätkittäisten unieni välissä keskellä yötä läppärin kanssa sängyssä ja kirjoittanut hurmoksessa listoja erilaisista asioista (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin mun lapsuudenkodin kotipihasta!), suunnitellut maalaussarjoja ja taidenäyttelyitä, keksinyt ratkaisuja käsikirjoituksen maailmaan, pyöritellyt sitä mielessäni muutenkin (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin siitä huoltoasemasta!), budjetoinut asioita, tehnyt ostoslistoja ja unelmoinut tuhannesta eri asiasta ja ollut muutenkin erikoisen onnellisella ja energisellä tuulella. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka hieno työkalu – nimenomaan työkalu – itselle sopiva ja rakas kannettava voikin olla. ThinkPad 4EVER.

Lenovo, Museum of ThinkPad Print Ads, 1992-2012

24/09

Olen ajatellut paljon asioiden kontrolloimisen tarvetta ja kehyksiä mihin yritän saada tietyt jutut mahtumaan, miettinyt paljon elämän satunnaisia äärimmäisen vaikeita hetkiä ja turhaa tarvetta saada ne jotenkin ratkaistua, niin että kaikki menisi parhain päin. Mikä on tietysti lopulta turhaa. Kaikkea ei voi kontrolloida. Niin se käy.

Käsikirjoitukseni elää jonkinlaista murrosvaihetta. Eilen tehdessäni jotain aivan muuta tajusin yhtäkkiä että aiemmin kirjoittamani luvut, jotka asettuvat kirjan aikajanalla myöhemmäksi, täytyy ehkä siirtää sivuun koska ensimmäiseen osaan on tullut yksi uusi henkilö niiden kirjoittamisen jälkeen, ja tarinan kirjoittaminen eteenpäin siitä missä hahmot ovat tällä hetkellä (ensimmäisen osan epätietoinen loppu) tuntuu luonnollisemmalta kuin se, että yrittäisin kenkälusikalla avata myöhempien lukujen rakoja sen verran että saisin mahdutettua hänet – tai ainakin hänen toimintansa aiheuttamat aallot tarinan sisällä – niihin mukaan.

Kustannustoimittajanani tässä toimi eilen Sari. Hän kuunteli puhelimessa kärsivällisesti sekavan monologini – yritin siis aukaista uutta läpimurtoajatustani itsellenikin puhumalla sen auki – ja oli samaa mieltä: pitää kirjoittaa sitä mikä tuntuu luonnolliselta, ei sitä miten on ajatellut tarinan menevän. Kun poistan osittain haikein mielin mutta jännityksellä tulevaa odottaen käsikirjoituksesta 50 sivua (mikä ei ole kovin paljoa mutta kirjoitan tosi hitaasti) ajattelen pitkästä aikaa uudelleen lukemani Hyvien ihmisten juhlan taiteilija-laivanrakentaja Henriä, joka ei  halua saada laivaansa koskaan valmiiksi. Tunnen että tämä on oikea päätös, ei kai tässä ole mihinkään kiire.

15/08

Harva asia piristää paremmin kuin saada vanhalta ystävältä lounaskutsu maanantaiksi, ja valiteltuasi huonoa rahatilannetta sen jälkeen vielä tekstiviesti ”Mä tarjoon”. Joten tänään kävimme muutaman ystäväni kanssa viikinkiravintolan lounaalla kuulemassa läpikulkumatkalla (Hailuoto–Mikkeli) olevan ystäväni kuulumiset. Sen jälkeen kävimme yhteisen ystävämme haudalla. 50% seurueestamme ajoi kymmenen kilometriä harhaan, vaikka hautausmaalle ei ollut kuin reilut viisi kilometriä. Odotellessamme löysimme erään reilusti yli kymmenen vuotta sitten kuolleen melkein aikuiseksi ehtineen teini-ikäisen hautakivestä sydäntäsärkevän epitafin:

En jaksa, sori.
vainottu
[lempinimi poistettu]

Eilen käsikirjoitukseni ylitti sadan liuskan rajan, ja vaikuttaa siltä että tekstiä tulee lisää mukavalla tahdilla, muutama liuska päivässä. Toivon pystyväni pitämään tämän saman tahdin, ja miksi en pystyisi: näinä päivinä kirjoitan tarinan ensimmäisen osan viimeisiä sivuja, ja sävelet ovat ns. selvät ainakin vielä 30–50 sivua eteenpäin. Tänään liuskoja on 102, sanoja vähän vajaat 26700 (fonttikoko 12, riviväli 1.5, vasen marginaali 4 cm). Kirjoitin tänään myös kevytyrityksemme nimissä ensimmäisen pyydetyn tarjouksen, kyllä siinäkin meinasivat pitkästä aikaa kädet vähän hiota vaikka kovin suurista työmääristä tai summista ei olekaan kyse.

Kaikki tämä aktivoi tekemään enemmän, paremmin, tai ainakin pitämään yllä tätä tahtia. Kesän kestänyt jonkinlainen hetkittäinen apatia ja energiattomuus on poissa, olen taas innostunut kirjoittamisesta ja työjutuista ja rauhallisesta arjesta. Unirytminikin on normalisoitunut välille ~24–9. Tulevasta syksystä tulee hyvä, tunnen sen.

31/05

Tähän asti kuumimman iltapäivän vietän suljettujen kaihtimien takana, tuulettimen heikossa ilmavirrassa, ja kirjoitan. Olen menossa luvussa, joka tapahtuu helmikuun lopussa 1992. Se on myös luultavasti käsikirjoituksen ensimmäisen osan (1/3) viimeinen luku. En halua poistua asunnostani, vasemman jalkateräni vanha rasitusvamma kipeytyi taas kunnolla viime viikon pitkistä kävelyistä (parhaimmillaan 19 kilometriä puolentoista vuorokauden aikana), joten vietän tämän viikon arkipäivät sisällä. Ja hyvä niin, tekemistä kyllä riittää: kirjoittamisen lisäksi logosuunnittelua, www-sivujen pystytystä, lehtijutun kirjoittamista. Kaiken muun arkisen lisäksi.

Tajusin viime viikolla, että olen saattanut olla aika tyytymätön elämääni koko alkuvuoden ajan. Viime vuoden maaliskuussa satuttamani polvi lakkasi kipuilemasta marraskuussa, sen tilalle tuli melkein heti alkuvuodesta oikean ranteen hermopinne, jonka johdosta en pystynyt kirjoittamaan juuri mitään pitempää oikeastaan vasta kuin pari viikkoa paluuni jälkeen (reilu kuukausi sitten), kun eräs todella pätevä hermoratahieroja oli saanut pinteen auki. Käsi on ollut normaali jo muutaman viikon ajan, mutta nyt tosiaan jalat prakaavat. So it goes.

Luulen myös, että kolmen kuukauden yksinolo keskellä ei mitään oli henkisesti raskaampaa kuin silloin huomasin. Selvisin toki hengissä, ja ilman suurempia traumoja, mutta saattaa olla, että olen sen jäljiltä ehkä vähän erakoituneempi tai entistä introvertimpi kuin aiemmin. Se yhdistettynä uusiin ihmissuhdekuvioihin ja tunteeseen siitä, että aika loppuu ennen kuin saan käsikirjoituksen valmiiksi (lue: rahat loppuvat ja on taas pakko hakeutua päivätöihin) on aiheuttanut välillä ristiriitaisia tunteita.

Mutta siihenkin, kuten kaikkeen tähän, auttaa itsensä pitäminen työn touhussa. Olen joutunut antamaan itselleni ehkä hieman liikaa vapaata kaikesta mitä minun pitäisi tehdä, mikä johtaa helposti siihen että katson Netflixiä kahdeksan tuntia päivässä enkä saa aikaiseksi juuri mitään järkevää. Mutta sitäkin voi kutsua esim. dialogin tutkimiseksi tai kohtausten analysoinniksi. Näppärää.