Täynnä kaikkea vuosia vanhaa, mutta onneksi jotain uudempaakin, koska kaikki muuttuu, yhtäkkiä onkin mennyt aikaa ja vanhat jutut, vaikkakin niitä vielä itse rakastaakin, vaikuttavat juuri niiltä. Vanhoilta jutuilta. Jotain olisin tehnyt eri lailla, mietin nykyään kun niitä selailen. Joistain paistaa läpi niin suuri, no, sanotaanko nyt vaikka että teennäisyys, tai yritys olla jotain muuta vaikka rahkeet eivät mitenkään vielä riitä. Dokumentteina toki toimivat, mutta onko oman romukopan esittely mitenkään järkevää, jos mietitään sitä minkälaisen kuvan ihmiset saavat? Kysymyksiä, kysymyksiä taas vain. Vanha kama mitä serveri on pullollaan onkin siellä enemmän omaksi ilokseni. Eipä niitä tule esiteltyä. Kunhan ovat, vanhat, siellä. Rauhassa.
Nämä asiat siis tulivat mieleeni kun päivitin domainin etusivun tekstiä kuvaavammaksi, ajankohtaisemmaksi, todemmaksi(?). Poistin personointia, titteleitä, kuvailevia sanoja. Mitäpä sitä kuvailemaan, kaikki on tässä, joka linkki on tässä, tervetuloa. Blogikin alkoi aikoinaan jonkinlaisella ajatuksella siitä, että voisin jakaa ajatuksiani internetistä ja peilata sitä jotenkin työhön, jota teen. Sekin on jäänyt, mikä on toisaalta hyvä. Miksi minun pitäisi itseäni täällä mainostaa, kun en ole enää 15 kuukauteen etsinyt töitäkään? Ei miksikään, sanotte, ja oikeassa olette. Työhön liittyvät jutut ovat saaneet väistyä henkilökohtaisen pohdinnan ja lyhyiden fiktiotekstien tieltä.
Se tuntuu hyvältä. Kirjoittaminen, oli se sitten faktaa tai fiktiota, tai kuten eräs hyvä ystäväni sanoi, "siitä proosasta saa paljon paremman kuvan siitä minkälainen sä olet ihmisenä". Itseäni en ole täällä mitenkään erityisesti esiin tuomassa hän bloggaa, mutta väistämättähän niin käy, ymmärrätte tietysti sen, luettehan blogia. Moni kirjoittaa anonyyminä, toiset eivät, olen monta kertaa miettinyt miksi? Anonyyminä on väitetysti helpompaa, mutta en pidä itseäni niin tärkeänä että nimeni ketään kiinnostaisi, onpahan vain nimi muiden joukossa. Kyllä tutut tietäisivät että bloggaisin vaikka tekisinkin sitä anonyyminä. Ja tällä tavalla ei tarvitse ainakaan pelätä että joku saa selville, käräyttää, tai jotain muuta käsittämätöntä. Saa selville mitä? Että tykkään lukea ja kirjoittaa? Vittu, kunnon skandaali. Nimeäni googlaamalla löytyy kyllä kuvani ja paljon muutakin mutta mitä sitten? Mitä kukaan tuntematon tekee sillä tiedolla että blogia kirjoittaa tummahiuksinen normaalivartaloinen joka on töissä siellä ja siellä, koska nämä ovat asioita jotka tuttuni tietävät, eikä heistä kukaan ole vielä henkeäni uhannut (vakavastiotettavasti). Tämä blogi on (päätetysti) täysin erillään päivätöistäni, varsinkin nykyään, henkilökohtainen harrastukseni, monin verroin montaa asiaa tärkeämpi. Oma.
Netissä minua on aina (jo ennen www:tä) kiehtonut sen monipuolisuus. Mahdollisuudet. Visuaalisuuden ja sisällön synteesi. Siksi kai maryque.com onkin täynnä montaa monituista mediaa, ja blogikin. 2000-luvun alkupuolella pyrin olemaan kuvantekijä, ja sitä olinkin, ja olen tavallani edelleen mutta en enää niin paljoa. Tarkoitukseni olisi nyt keskittyä ensimmäisenä ajattelemiseen, toisena kirjoittamiseen ja kolmantena visuaalisuuteen. Vähemmän pelkkiä linkkiposteja, vähemmän upotettuja youtube-musavideoita. Enemmän tekstiä. Enemmän fiktiota. Siis väistämättä enemmän myös totta.
Nyt kun oikoluen tätä uudelleen, tulee mieleeni että vaikutanko siltä että puolustelen, pyytelen anteeksi, selittelen? Miksi? Siksi että kerron suoraan mitä mietin, miltä tuntuu, miksi teen tätä? Kenelle sitä pitäisi perustella, aikuisen ihmisen? Ehkä jostain teini-iästä on vielä jäänyt joku alemmuuskompleksi joka välillä nostaa päätään. Tiedä häntä. Nyt aion laittaa läppärin kannen kiinni, ottaa laukkuni ja takkini, poistua rakennuksesta ja laittaa matkalla hälytykset päälle. Pumpata pyörään ilmaa, ajaa sen kotiin. Tarina jatkuu, eteenpäin.
Ehkä sinulla on tarve perustella itsellesi. Varsinkin, kun olet tutkaillut menneisyyttäsi nykyminäsi kriittisellä silmällä, joka on huomannut asioita, jotka eivät sovi enää identiteettisiisi tavalla tai toisella. No, siinä tarpeeksi analysointia torstai-iltaan.
Oikeastaan tulin kertomaan, että löysin aikaa lukea Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjan ja täytyy myöntä, että olen vaikuttunut. Aluksi halusin kirjoittaa ylös jokaisen omalaatuisen kauniisti ilmaistun asian, sitten yliviivata, koska ranteeni olisi tullut kipeäksi kirjoittamisesta ja lopuksi luovuin yliviivaamisestakin, koska kirjasto ei varmaankaan olisi arvostanut kokonaan keltaista kirjaa. Toisin muotoillen, kiitos kun toit Lorigan tietoisuuteni!
Kiitos kommentistasi wry. Mahtava kuulla että tykkäsit! Ajattelinkin että voisit pitää siitä. Ja ei kestä, ilo on täysin minun puolellani. (Muut suomennetut Lorigat eivät mielestäni yllä Tokion tasolle, vaikka muistaakseni Mies joka keksi Manhattanin oli lukemisen arvoinen.)
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
