Eilen kaivelin ikivanhoja tiedostoja vuosilta 1999-2004 yhden kesken olevan luvun tueksi. Muistiinpanoja, päiväkirjoja, tsättilogeja, huonolaatuisia mp3-tiedostoja. En suosittele lukemaan exien kanssa käytyjä ikivanhoja arkisia keskusteluja, jos et ehdottomasti halua joutua kaihon valtaan. Onneksi se olo ei kestänyt kauaa, ja joistain nopeasti silmäillyistä keskusteluista jäi jopa jotenkin ylpeä olo: meillähän meni aika hienosti ja oli hauskaa. En ole sellainen ihminen, joka säästäisi kaikki mahdolliset yhteydenpidot, mutta osa niistä on säästynyt ihan vahingossa, kuten esim. vanhat Messenger-keskustelut ja osa vanhoista sähköposteista. Osan olen toki tallentanut ihan tarkoituksella, mutta niistä suurin osa on sellaisia, joita en edes halua etsiä tai lukea.
Lopulta aloin miettiä uudelleen koko kohtausta/keskustelua. Siinä on siis ideana, että kolme päähenkilöäni (kolme miestä) keskustelevat (jouluaattoyönä) pitkään "menetetyistä ja ei koskaan tapahtuneista rakkauksista". Olen luonnostellut koko luvun jo noin vuosi sitten, mutta nyt olen jo monta päivää vältellyt tuon keskustelun kirjoittamista. En haluaisi enää sukeltaa niihin fiiliksiin, kun olen pystynyt olemaan miettimättä niitä niin pitkän aikaa. Joten minun täytyy joko kirjoittaa koko kohtaus uusiksi tai jättää se pois kokonaan, tai sitten vain psyykata itseni sen läpi. En tiedä vielä mitä teen.
Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ira sez: "Kun oli pieni yhden ystäväni vanhemmat veivät minut ja sen ystäväni katsomaan Leijonakuningasta. Piristääkseni minua koska isäni oli kuollut muutama kuukausi sitten."
Jos olette nähneet ks. leffan niin tiedätte että se ei ehkä ollut maailman paras idea. Ira ei välitä siitä enää. Ira on vähän omituinen muutenkin. Hän on vähän ylipainoinen. Hän käyttää liikaa aurinkolaseja eikä välitä hiustyylistään (pitkät sotkuiset hiukset, melkein olkapäille asti). Hän nauraa liikaa liian omituisille asioille ja ajaa autoaan (joku vanha amerikanrauta, tai ehkä vanha iso mersu) myös jotenkin hälläväliä-asenteella. Hän on kuskina, joka tapauksessa, miltei aina (ei kuitenkaan ihan aina). Usein pienessä pöhnässä. Hän on jonkinlainen kiinteistönvälittäjä. Tai niin G.R. ainakin luulee saapuessaan – tai päättäessään jäädä – jäätikön juurelle.
Kirjoitan kahta kohtausta päällekkäin, toinen niistä kertoo siitä kuinka (kertojamme) G.R. päätyi Islantiin ja tapasi nämä muut runkut, toinen on joulutarina. Joulutarinassa kaikki menee päin persettä. Which is nice to write about. Ja siinä puhutaan Die Hardista.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
On aina jännä huomata kuinka alitajunta työstää nukkuessa vastauksia valveilla mietittyihin kysymyksiin. On perjantain ja lauantain välinen yö, heräsin kello 2.15 unesta, jossa sain idean yhteen kirjan maailmaa vaivanneeseen asiaan, eli siihen mitä kertojani tekee työkseen. Valo lukulamppuun, lattialta sängyn vierestä luonnosvihko ja tussi, ja kaikki mahdollisimman äkkiä paperille. Nyt on edelleen – tunti heräämisen jälkeen – ihmeellisen virkeä ja innostunut olo, ei huvita mennä takaisin sänkyyn vielä. Innostunut siksi että äskeinen antaa luottamusta siihen, että muihinkin stoorissa edessä oleviin vielä tuntemattomiin asioihin löytyy täydelliset ratkaisut.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Ira ja G.R. miettivät rakkautta ja onnellisuutta. Jatkoa tälle.
"Ajatteletko koskaan oletko tyytyväisempi elämääsi nykyään, tarkoitan tyytyväisempi kuin aiemmin? Eli onko elämäsi parempi nykyään kuin joskus aiemmin?", kysyn Iralta. Ajan päämäärättömästi eteenpäin.
Ira avaa hansikaslokeron ja ottaa sieltä viinipullon. Hän avaa sen, ottaa huikan ja tarjoaa minullekin. Kostutan suutani. En halua ajaa humalassa, vaikka täällä ei juuri poliiseja olekaan.
"Pakko kai niin on ajatella?" Ira sanoo. "Olisi hirvittävää miettiä että on ollut joskus parempi ihminen paremmassa tilanteessa kuin nyt. Tai siis tottakai tilanteet vaihtelevat, mutta eikö elämän tarkoitus ole oppia omista virheistään, tulla paremmaksi ihmiseksi, tuntea itsensä paremmin ja oppia olemaan tyytyväinen niissä huonoissakin tilanteissa?"
"Toisaalta vanheneminen tarkoittaa myös sitä, että oppii päästämään irti. Mikään ei ole ikuista."
"Totta, pitää pystyä päästämään irti ideoista ja periaatteista, jotka eivät enää palvele sinua", Ira sanoo.
"Tietysti olen ollut joskus onnellisempi kuin juuri nyt tällä hetkellä, mutta ne hetket olivatkin aika – miten sen sanoisi – spesiaaleja. Tarkoitan siis rakkautta ja muita suuria tunteita---"
"Mutta ovatko nekään sama asia kuin onnellisuus? Olet ollut rakastunut ja saanut vastarakkautta, mutta se on pelkkää aivokemiaa. Niin vahvaa kemiaa, että se on jättänyt muistijäljen. Ja jos se oli vielä ensimmäisiä kertoja kun tunsit niin, jo sen fiiliksen uutuus on tehnyt siitä mieleenpainuvan kokemuksen. Minä sanoisin että et voi yhdistää niitä muistoja onnellisuuteen. Voihan olla että olet ollut onneton, mutta aivokemiat ovat saaneet olosi tuntumaan hyvältä."
"Mutta eikö rakkaus ole juuri sitä? Läheisyyden ja avoimuuden, toisen ihmisen läsnäolon, kaikkien näiden asioiden aiheuttamia kemiallisia muutoksia aivoissamme?" sanon. Aamupäivän tihkusade on väistynyt. Käännän auton levähdyspaikalle meren rantaan.
"Emmekö me puhu onnellisuudesta eikä rakkaudesta? Rakkaudella ei ole mitään tekemistä subjektiivisen onnellisuuden kanssa, usein päin vastoin. Minä ainakin olen ollut monesti samaan aikaan sekä rakastunut että hyvin onneton. Rakkaus on todella väärin mainostettu ja tyhjä käsite, sillä ei useinkaan ole mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa." Ira avaa ikkunan raolleen, pitää viinipulloa pystyssä jalkojensa välissä ja sytyttää savukkeen. "Kai oikea rakkaus on aina riippuvainen toisesta ihmisestä. Et voi rakastaa ainakaan mitenkään terveellä tavalla ketään olematonta. Onnellisuus taas ei välttämättä vaadi mitään sinun ulkopuoleltasti, ymmärrätkö mitä tarkoitan? Voit olla maailman yksinäisin mies mutta silti onnellinen, jos sinulle riittää oma itsesi ja lähiympäristösi."
"Tuolla ajattelutavalla itse saavutettu onnellisuus on siis jotenkin korkeampi olemisen tila kuin jostain itsesi ulkoa johtuvasta ihmisestä tai asiasta tuleva onnellisuus. Ulkoapäin tuleva onnellisuus voi kadota, jos sen aiheuttaja katoaa. Sisältäpäin tuleva onnellisuus ei voi kadota koskaan. Jos siis uskoo teoriaasi." sanon.
Ira nostaa aurinkolasit silmiltään ja katsoo silmiään siristellen minua, sitten ulos ikkunasta merelle päin. "Niin, eikö zen liity juuri tuohon asiaan?" Hän avaa ikkunaa vähän enemmän ja nakkaa tupakantumpin soralle auton viereen. "Vai?"
"Niin käsittääkseni", sanon. Otan Iran viinipullosta pitkän hörpyn. Yhtäkkiä minua ei huvittaisi yhtään olla auton ratissa. Istumme hiljaa. Mietin kuinka hullua se on että lapsena luulee, että aikuiset tietävät kaiken, että aikuisena ei varmasti joudu enää ihmettelemään ja miettimään kaikkia niitä asioita mitkä mietityttävät lapsena ja nuorena. Todellisuus on tietysti aivan päinvastainen: jos pysyt elossa, joudut kohtaamaan koko ajan uusia asioita ja miettimään paikkaasi maailmassa täysin samalla tavalla kuin lapsena. Ja jos luulet joskus tietäväsi mitä elämä on, se muuttuu, eikä entiseen ole enää mahdollisuutta palata. Joskus muutokseen riittää ihan muutama sana, joskus siihen ei tarvita sanoja ollenkaan. Käsittämätön ajatus. Mikään ei ole pysyvää ja joskus jopa vahvimmat muistijäljet unohtuvat.
Käynnistän auton. Ajamme takaisin Iran ja Malkin asunnolle. Pysähdymme matkalla ostamassa lisää viiniä. Malki on jo virkeämpi. Ira ei riisu aurinkolasejaan sisälläkään. Istumme keittiön pöydän ääressä kolmestaan, juomme viiniä ja juttelemme hiljakseen koko päivän.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen palannut arkirutiineihin: en kulje lähikauppaa kauemmaksi, olen yksin kotona, laitan aikaisin nukkumaan. Olen lukenut Hemingwayn Across the River and into the Treesiä ja Alice Munron novellikokoelmaa Lying Under the Apple Tree. Tuuletin seisoo sängyn vieressä käyttämättömänä, se pitäisi varastoida takaisin vaatehuoneeseen odottamaan ensi kesän helteitä. Töitä on tämän viikon jälkeen vielä kuusi viikkoa. Valmistaudun kirjoitusurakkaan etsimällä uutta työpöytää ja -tuolia. Käyn läpi vanhoja ja tämän kesän aikana kirjoittamiani muistiinpanoja, kirjoitan ylös ajatuksia, jotka toivottavasti tukevat kirjan teemaa ja rakennetta. Olen saanut paljon kannustavaa palautetta. Ihmiset pitävät tarinan ideaa mielenkiintoisena tai ehkä he ovat vain kohteliaita.
Odotan jatkuvasti seuraavaa viikonloppua. Odotan kylmempiä päiviä koska haluan pitää ostamaani hienoa pikkutakkia, joka on vielä liian lämmin näille ilmoille. Odotan erästä ihmistä. Ehkä turhaan, en tiedä, ehkä käy niin että odotan liian pitkään, hiljaisuudessa, ja unohdan kaiken (tai hän unohtaa minut). Ja unohdan unohtaneeni. En tiedä olisiko se hyvä vai huono asia.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjasta:
Kävin läpi vanhojen pahvilaatikoiden sisältöjä. Muuttoni tänne oli niin nopea ja kiireinen että minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä läpi varastoni sisältöä, ja koska tiesin että jossain laatikoista oli muutamia asioita joita tarvitsisin vielä, annoin muuttopäivänä muuttomiehille ohjeet kantaa koko varaston sisällön kuorma-autoonsa. Löysin eräästä kiinni teipatusta laatikosta vanhoja vhs-nauhoja. Osa niistä näytti olevan erään kauan aikaa sitten luonani aikaa viettäneen nuoren naisen tänne jättämiä nauhoja. Siitä tosiaan oli kauan. Olin melkein unohtanut hänet, ja vaikka kuinka yritin muistella hän pysyi vain muutamana mielikuvana kasvoista, hiuksista, vartalon kulmista. En saanut mieleeni hänestä juuri muuta. Ihminen unohtaa elämänsä aikana tietämättömän määrän asioita, niin tapahtuu meille kaikille, ja vain harva niistä asioista tulee ikinä takaisin edes sen verran että muistamme unohtaneemme ne.
Nämä nyt-jo-ikivanhat esineet oli hylätty minun huostaani ja niitä ei ollut kukaan kaivannut ainakaan 15 vuoteen. Ajattelin katsoa mitä nauhoilla oli. Ajattelin että jos niissä olisi jotain liian henkilökohtaista voisin lopettaa katsomisen ja tuhota nauhat, kiskoa ne ulos kaseteista ja heittää koko setin roskiin. Toisaalta saattoi tietysti olla ettei kasettien sisällössä olisi mitään mielenkiintoista, että ne olisivat minulle täysin tuntemattoman ihmisen muistoja, koti- ja kesälomavideoita jotka ovat yleensä, kuten vanhat valokuvat jonkun muun perhealbumista, äärimmäisen tylsiä. Eräänä iltana tultuani kotiin Iran kyydillä kaadoin itselleni lasin viiniä ja pikakelasin muutaman kasetin läpi. Huomasin vasta silloin että ne olivat jokainen pisimmillään vain puolen tunnin pituisia.
Kaiken tämän miettiminen oli saanut minut ajattelemaan myös sitä tyttöä. Olin ehkä toivonut että näkisin hänet näillä kaseteilla, mutta niistä kaikki sisälsivät videokameralla kuvattuja parinkymmenen sekunnin mittaisia pätkiä. Niissä oli yleensä vain sen ympäristön äänet missä ne oli satuttu kuvaamaan. Kuvaajaa ei missään vaiheessa näkynyt tai hänen ääntään kuulunut.
Moni niistä oli kuvattu pitämällä kameraa paikallaan, kuvan ala kiinnitettynä erilaisiin luonnossa tapahtuviin asioihin kuten vesi purossa tai meren rannalla tai sisätiloissa kuvattuihin asetelmiin kuten huopafiltin reuna epätarkkana näkyvän kynttilänvalon edessä hämärässä huoneessa. (Nämä sisätiloissa kuvatut keskittyivät mielenkiintoisesti jatkuvasti asioihin, jotka olivat fyysisesti lähempänä kameran linssiä – kun taas ulkona kuvattu materiaali keskittyi miltei kokonaan kauempana tapahtuvaan asiaan, usein lähikuvaan, zoomattuna nauhoitettuun liikkeeseen.) Osasta en saanut heti (tai useankaan katselukerran jälkeen) selvää mitä niissä kuvattiin, osassa kamera oli suunnattu harmaalle taivaalle mistä en erottanut mitään yksityiskohtia.
En keksinyt mitään syytä tai yhdistävää tekijää näille videopätkille. Ehkä tarpeeksi pitkälle viedyllä ajatusketjulla ainoiksi yhdistäviksi tekijöiksi nousevat niiden (ainakin näennäinen) satunnaisuus ja materiaalin sisällön puolelta täydellinen ihmisten poissaolo. Vaikka niissä välillä esiintyikin ihmisten rakentamia asioita kuten yhdessä tapauksessa talon katolla oleva televisioantenni jonka takana pilvet liikkuvat, katsomillani nauhoilla ei kertaakaan näkynyt ainuttakaan ihmistä.
Näytin nauhat myös Iralle ja Malkille. Keskustelimme niiden satunnaisuudesta, kuinka ne on tehty, mitä niissä on, ja myös siitä miten koko tilanne joka johti siihen että me istuimme olohuoneessani katsomassa niitä nyt oli täysin satunnaisten tapahtumien sarjan lopputulos. Kyllä, haluamme ylianalysoida kaiken, miten niin? Miten nauhat jatkaisivat elämäänsä? Keksimme useita kunnianhimoisia projekteja joihin näkemämme meitä inspiroisi, vietimme yön puhuen. Ennen aamua nukahdimme. Viimeisenä ajatuksenani mietin mistä voi tietää onko jokin asia tärkeää vai tekeekö ihminen sitä vain viihdyttäkseen itseään, päästäkseen ajattelemasta jotain mitä pitäisi ajatella mutta ei halua. Ja onko näillä kahdella näennäisesti eriarvoisella ajatuksella sittenkään mitään eroa? "It's just a ride!"
Aamupäivällä heräsin siihen kun Ira huusi televisiolle. Hän oli siirtänyt sohvatuolin suoraan sen eteen, ja siinä hän istui aurinkolasit päässään pitkän rommidrinkin kanssa. Malki makasi kalpeana ja laihana sohvalla ja peitti päätään käsillään, joissa hänelläkin oli drinkki mutta selvästi pienempi kuin Iralla. Ajatus käväisi päässäni: Malki tulee olemaan aina väistämättä Iraa pienempi. Ei pienempi versio hänestä, sillä siihen he olivat liian erilaisia. Mutta Ira oli olemukseltaan sellainen että hän vei kaiken tilan. Malkia se ei ollut ikinä näyttänyt haittaavan. Ira oli Ira.
"Ira", sanoin. "Laita korkki kiinni autoon asti. Lähdetään ajelulle."
Mitä ne projektit olivat? Tuleeko se esille? Jotenkin tuntuu siltä että G.R., Malki & Ira eivät ehkä tule muistamaan kunnianhimoisia projektejaan. Ainakaan jos he jatkavat juomista tuolla tavalla.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Kirjasta:
Unessani seison bensakatokseni katolla, ja ohjaan sitä valkoisen pilvimeren läpi vanhanaikaisella laivan ruorilla. Pilvet kulkevat kohti minua ja ohitseni, on täysin hiljaista ja minä vain seison siinä, kädet ruorilla, päälläni tummansininen kapteenin takki ja valkoinen hattu. Puhallan suustani ilmaa, se muuttuu höyryksi ja katoaa ilmavirran mukana. Sinä näet tämän kaiken.
Minä näen vain kaukana siintävät vuoret, kun yhtäkkiä laivani menee reunan yli, kaatuu eteenpäin, ja kaikki katoaa valkoiseen sumuun. Ruori katoaa. Olen vapaassa pudotuksessa. Herään. Nousen istumaan sängyssä ja ikkunan ulkopuolelta ikkunalaudalta nousee lintu räpytellen siivilleen ja lentää tien varressa olevan puhelinpylvään nokkaan. Kokeilen rutiinilla ikkunan alla olevan patterin lämpötilaa (muutaman kerran talvessa öljylämmitys on piiputtanut ja olen herännyt kylmässä). Patteri on lämmin mutta huonosti eristetystä ikkunasta vetää. Lintu istuu tai seisoo edelleen pylvään nokassa ja katselee mitä katselee. Talvet eivät ole enää niin kylmiä kuin aiemmin. Ulkona tuulee. Tuuli pyörittää irtonaista lunta. Taivas on täysin valkoinen.
Olen yksin koko päivän. Ohi ajaa vain muutama auto. Kuuntelen musiikkia hiljaisella. Katselen ulkoa tulevaa valoa. Siivoan, poltan vähän pilveä. Katselen ulos. Käyn pihalla (polttamassa pilveä) alkuillasta. Palaan takaisin, istun lattialla, nojaan seinään ja luen kunnes tulee pimeä. Katselen ulko-oveni ikkunasta takapihalle. Siellä ei ole mitään. Käärin jointin vessanpöntöllä istuen. Otan takin ja jointin ja menen alas pihalle. Seison ja nojaan seinään ja poltan jointin. Kaupunkiin päin menee yksi auto, matala amerikanrauta joka on täynnä ihmisiä. Vähän samantyylinen kuin Iralla. He eivät näe minua.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Taas pätkä kirjasta:
Näen Malkin ja Iran istuvan pöydässä jonkun vaalean naisen kanssa kun tulen sisään. Kävelen tiskille, tilaan punaviinipullon. Kävelen heidän pöytäänsä avattu viinipullo toisessa ja lasi toisessa kädessä. He istuvat siinä kahdestaan, nainen on kadonnut.
"Mihin seuralaisenne katosi?" kysyn.
"G.R."
"Moi."
"Naistenhuoneeseen."
Pöydässä on syödyn aterian jäännökset. Kanakori, käytetyt punaiset servetit pilkuttavat vaaleaa pöytäliinaa kuin veriläiskät.
"Luuletko että hän meni, tiedätkö..?" Ira tekee eleen kädellään, avoimesta suusta alas ja eteenpäin.
"Hän ei ole bulimikko, usko nyt" Malki sanoo hiljaa.
"Ystävämme Malki tässä tapailee syömishäiriöistä naista."
"Miten--", aloitan.
"Ira, turpa kiinni. Et tiedä mistään mitään." Malki katsoo edelleen pöytäliinaa ja pyörittelee kädessään punaviinilasia. Heidän looshinsa on jonkinlaisessa käytävässä, pääsalista rakennuksen sisälle johtavassa huonosti valaistussa tilassa. Katselen hetken taakseni ravintolasaliin. Lasken pullon ja lasin pöydälle ja vääntäydyn Iran viereen ainoalle tyhjälle paikalle.
"Rankka päivä töissä?", Ira sanoo ja viittaa haarukalla punaviiniini. Otan pitkän hörpyn.
"Ira, toimisto on ollut kiinni jo muutaman viikon."
"No mitä nyt? Mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, jotenkin on vaan ollut täysin masentava päivä. Kyllä se tästä."
"Se on totta, kyllä se tästä. Olisit tullut kymmenen minuuttia aiemmin olisit saanut safkaa."
"Söin vasta, kiitos."
Istumme hiljaa jonkin aikaa, Ira tuijottelee virkeän näköisenä ravintolasaliin kuin etsien sieltä jotain. Malki viikkaa viimeisestä koskemattomasta punaisesta servetistä jotain kömpelöä origamia, tai sitten taittelee sitä muuten vain. Istun pää tyhjänä päivän jäljiltä ja tunnen kuinka ensimmäinen lasi viiniä toimii. Tämä paikka on jotenkin tummanpunainen (vai viininpunainen?) joka paikasta, vain pöytien yläpuolella (ja meidän käytävämme seinillä) on keltaisenvalkoisia varjostimia, valokeilat tekevät valaisemistaan kohdista jotenkin kiiltävän ja märän oloisia. Taas mieleeni tulee veri. Masentavan päivän ilta, mutta tällä hetkellä kaikki on hyvin. Iran ja Malkin välinen kyräily vaikuttaa tietysti myös, varsinkin kun olen huonolla tuulella jo valmiiksi. Olen yrittänyt pysyä erossa heidän jutuistaan, aiemminkin, mutta koska suurin osa heidän ns. riidoistaan on täysin lapsellisia (puhumattakaan siitä että he oikeasti rakastavat toisiaan) se on aina vaikeaa. Päätän odottaa vielä yhden tai kahden lasillisen verran, ehkä he palaavat itsekin normaaleiksi siihen mennessä.
Malkin seuralainen palaa takaisin pöytään, tapahtuu normaali esittely. Naisen nimi on Ramon. En ota esille käsitystäni, että Ramon on miehen nimi. Miksi ei. Ramon kaivaa käsilaukkuaan, minä olen tällä menolla parin minuutin päästä kolmannessa lasissa menossa.
"Haluatteko?" Ramon kysyy. Hän on kaivanut esille pienen lasisen pilleripurkin.
"Mitä siinä on?"
"Toivon ja toisaalta en toivo sen olevan ekstaasia", Malki sanoo.
"D-vitamiinia." Ramon nostaa purkin kasvojensa viereen. "Ekstaasia? En uskoisi sinusta, pikku-Malki."
Malki kaataa itselleen lisää viiniä. "En tiedä onko se hyvä vai huono asia."
"Otatteko?"
Hän jakaa meille kaikille valkoiset kapselit.
"Pitkää ikää", Ira sanoo ja ottaa huikan.
"Älkäämme koskaan katuko tätä", Ramon sanoo melodramaattisesti, kolauttaa purkin pöydälle ja ottaa vitamiininsa jollain tequila sunrisen näköisellä drinkinpuolikkaalla.
"Kristuksen ruumis ja veri", sanon ja nostan heille kolmatta punaviinilasiani.
"Teidän ruumisarkuillenne, jotka veistetään hienoimmasta puusta jonka istutan huomenna aamulla", Malki lausuu monotonisella äänellä. Ihan hyvä, ajattelen.
"En tiedä teistä, mutta aion ottaa vielä yhden", Ramona sanoo ja nousee pöydästä. Katson syrjäsilmällä Malkia, ja kysyn "Ira"?
"Ehdottomasti".
"Tuo minullekin", sanon ja heilutan pulloani.
Nousen ja päästän Iran ylös. Istun hänen paikalleen vastapäätä Malkia. Ravintolassa soi hyvä tumma saksofonibiisi. Juon loput viinit suoraan pullosta ja laitan pullon omalle paikalleni. Vaihdan katseen Malkin kanssa ja nousen ja kävelen käytävää eteenpäin kohti miestenhuonetta, syvemmälle rakennukseen.
Kaiken tällaisen takia haluaisin lykätä takaisin lähtemistä, tällaisina hetkinä tuntuu siltä että voisin jäädä tänne. Onko se realistinen vaihtoehto? On myös olemassa mahdollisuus että kaikki muuttuu jotenkin jos jään. Tiedättehän tarinat ihmisistä jotka kasvavat eroon toisistaan; entiset parhaat ystävät soittelevat toisilleen jostain kaukaisesta velvollisuudentunteen rippeestä parin kuukauden ajan, kumpikin on liian kiireinen tehdäkseen muuta kuin avoimia suunnitelmia. Lopussa ihminen huomaa etääntyneensä ihmisestä, ihmisistä. Niin minulla on käynyt Malkin ja Iran kanssa. Siksi suurimman osan ajasta ajattelen lähtemistä positiivisella mielellä, mutta tällaiset hetket saavat minut tuntemaan syyllisyyttä siitä että aion jättää heidät tänne ilmoittamatta mitään. Toisaalta ymmärrän tietenkin sen, että en ole heille mitään velkaa, ja että he ovat kaksi aikuista ihmistä jotka kyllä osaavat pitää huolta itsestään. Ja kuka tietää, ehkä tapaamme vielä joskus jossain. Palaan takaisin pöytään.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
