Muuan tähti tuikki jo, ja minä katselin sitä. Ajattelin, että tämä valkea pinta oli miljoonia vuosia ollut avoin vain tähtien katseille. Tahraton liina, levitettynä suoraan taivaan alle. Ja sydämeni alkoi sykkiä kiivaammin, aivan kuin suurta keksintöä tehdessä, kun huomasin tällä valkoisella pinnalla parinkymmenen metrin päässä edessäni mustan kiven.
Seisoin 300 metriä paksun näkinkenkäkerrostuman pinnalla. Oli aivan selvää, että tämä ääretön näkinkenkäkasauma ei voinut sisältää yhtään ainoata kiveä. Aivan alhaalla saattoi olla kivi tai pari, muinoisten geologisten myllerrysten esiin työntämänä. Mutta kuinka niitä olisi voinut joutua tänne vuorelle, korokkeelle? Läpättävin sydämin otin löydön käteeni: se oli musta vierinkivi, iso kuin nyrkki, raskas kuin metalli ja pisaran muotoinen.
Liinalta, joka on levitetty omenapuun alle, kerätään tietysti omenoita, tähtien alle levitetyltä taas tähtien tomua: meteori ei ollut milloinkaan osoittanut selvemmin alkuperäänsä.
Ja oli luonnollista, että vilkaistessani ylöspäin tulin ajatelleeksi, että taivaan omenapuusta oli varmaan pudonnut enemmänkin hedelmiä. Minun pitäisi löytää ne täsmälleen siitä paikasta, johon ne olivat pudonneet, koska satojen tuhansien vuosien kuluessa ei mikään ollut voinut pyyhkäistä niitä paikaltaan. Ja koska niitä ei mitenkään voinut sekoittaa muihin mineraaleihin. Aloitin heti löytöretken saadakseni olettamukseni vahvistetuksi.
Se osoittautui oikeaksi. Kokosin löytöni, suunnilleen yhden kiven jokaista hehtaaria kohden. Ja ne kaikki näyttivät kivettyneiltä laavapisaroilta. Kaikki ne olivat kovia kuin mustat timantit. Ja sillä tavoin saatoin korkealta tähtisateenmittauspaikaltani tehdä ihmeellisen yhteenvedon tuosta hitaasta tulisateesta.
Antoine de Saint-Exupéry, Siipien sankarit, s. 65-66, Tammi, Keltainen pokkari 2009.
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
