Polaroids are things – they’re not just ideas, they’re not just images. They’re one-of-a-kind, little plastic chemical baggies of what is quickly becoming a nostalgic, alternative technology. You can do the same thing with digital technology in a way that’s cheaper, and is far easier to archive and reprint. They’re eccentric little things, and I like that very much about them.
- Mark Maher, American Polaroids, 2003
Polaroid-kuvaus on ollut taiteilijoiden suosiossa aina pikakuvauksen yleistymisestä saakka. Polaroid –nimeä ovat tehneet tutuksi muun muassa Andy Warhol ja David Hockney, puhumattakaan myöhemmistä taiteilijasukupolvista. Taiteilijoita on viehättänyt Polaroid-kuvan välittömyys, sen tietynlainen kiireys. Verrattuna perinteiseen valokuvaukseen, jossa valmis teos vaatii usein tuntikausien työn pimiössä, pikakuvaus on riemastuttavan välitöntä. ”Se mikä on kaunista ja liikuttavaa on myös aina katoavaa” sanoi eräs taidekriitikko (Christopher Chapman) arvostellessaan Robert Mapplethorpen Polaroid-kuvia 1970-luvulta, viitaten tämän tapaan kuvata intiimisti nuorta alastonta poikaa. ”He kehystävät kauneuden sinä hetkenä joka on aina liian aikaisessa tai liian myöhässä; vauhdittaen tai hidastaen meitä sitä hetkeä varten joka on liian epätodellinen käsitettäväksi.”, kriitikko sanoo, viitaten Bill Hensoniin ja Robert Mapplethorpeen. Pikakuvaus tuottaa parhaimmillaan kuvan kauneudesta, hetkestä joka ei tule toistumaan. Tämä ajatus lisättynä polaroid-kuvalle ominaiseen konkreettisen ainutlaatuisuuden käsitteeseen on todella hieno, ja ajaa taiteilijoita edelleen kuvaamaan polaroid-kuvia.
Polaroid –yhtiö on kautta aikain tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, muun muassa keräämällä ja arkistoimalla omaan kokoelmaansa yli 20 000 työtä, joita on esillä esimerkiksi Cambridgessä ja Pariisissa. Land tajusi keksintönsä arvon taiteilijoille, ja palkkasikin kuuluisan amerikkalaisen luontokuvaajan Ansel Adamsin testaamaan ja auttamaan filmien ja kameroiden kehittelyssä. Näin suuri yleisö (ja taidepiirit) ikään kuin helpommin hyväksyivät Polaroid –kuvauksen ”oikean” valokuvauksen piiriin. Adams muistetaan parhaiten hänen Amerikan luonnonpuistoista ottamista mustavalkopolaroid-kuvistaan. Kun Andy Warhol sai Polaroid-kameran, hän käytti sitä ottaakseen kuvia Factoryllä kävijöiden sukupuolielimistä: ”Kun kuka tahansa tuli Factorylle, ei väliä kuinka heteron näköinen hän oli, pyysin häntä ottamaan housunsa pois että pystyisin kuvaamaan hänen kyrpänsä ja pallinsa. Yllättävintä oli kuka antoi minun kuvata ja kuka ei.”, Andy Warhol on sanonut. Warholin tunnetut hienosto-muotokuvatkin ovat maalattu suoraan Polaroid-kuvista. Taiteilijat pitivät polaroid-kuvien väreistä lähinnä siksi, että se teki selkeäksi valokuvan keinotekoisen luonteen. Polaroidin nousu 1970-luvulla ajoittui konseptuaalisen taiteen nousuun ja sen kapinointiin valtamediaa vastaan. Taiteilijat pitivät valokuvista jotka olivat epä-taiteellisia, tavallisen näköisiä räpsäyksiä, eli he pitivät polaroideista. David Hockney kuvasi montaaseihinsa tavallisia ihmisiä, ystäviä ja perhettään. Hän nosti esiin saman kysymyksen kuin Land kymmeniä vuosia aiemmin palkatessaan Ansel Adamsin: voiko tavallinen, suosittu pikakuvauksen muoto olla taidetta?
Nykyäänkin, digikuvauksen valta-aikana, taiteilijat käyttävät silti tätä kovaa vauhtia sukupuuttoon kuolevaa formaattia. Miksi? Polaroid-kuvalla on vahva kulttiarvo, ja tietty laaja harrastajajoukko pitää koko formaattia hengissä. Polaroid –yhtiö itsekin jatkaa edelleen yhteistyötään taiteilijoiden kanssa, muun muassa esittelemällä näitä internetissä, järjestämällä vuosittaisia polaroid-valokuvakilpailuja ja näyttelyitä, puhumattakaan Polaroid Artists Support Program:sta (taiteilijat saavat Polaroid –yhtiöltä filmejä & kameroita, taiteilijat antavat töitään Polaroidin arkistoihin). Nykyään sadat taiteilijat ovat hyödyntäneet Polaroidin 20x24 (kaksikymmentä kertaa kaksikymmentäneljä tuumaa, eli 50.8cm kertaa 61cm) –studiokameraa (alun perin suunniteltu taideteosten ja muodollisten muotokuvien ottamiseen) studiokuvauksessaan. Uusimmalla tietokone- ja painotekniikalla saadaan nykyään aikaan paremman näköisiä tulosteita kuin ikinä.
William Weigmanin 20x24 koirakuvista Timothy Whiten Hollywood-näyttelijä-kuviin, Jessica Fergusonin neulansilmäkameralla Polaroid-filmille kuvatuista kuvista David Hockneyn polaroid-montaaseihin, satojen jos ei tuhansien harrastajien päiväkirja-tyyppisistä kuvista metrien kokoisiin kiiltäviin printteihin kalliin gallerian seinällä, Polaroid on loistava valokuvausformaatti, joka ei suostu kuolemaan digikuvauksen vallankumouksen alle, vaan on nykyäänkin vähintään yhtä ajankohtainen tapa kuvata maailmaa kuin kulta-ajallaan 1970-luvulla. Se on osa vaihtoehtoista taiteentekoa, vielä nykyään korostetummin kuin aiemmin, ja mielestäni sen johdosta usein vaikuttavampaa ja elämänmakuisempaa kuin vallitsevammat valokuvaustaiteen muodot. Itse aion olla mukana pitämässä Polaroid-kuvausta pystyssä uuden taiteilijasukupolven mukana, sukupolven, joka ei hylkää vanhojakaan tai oudompiakaan tekniikoita, vaan ottaa niistä kaiken irti, liittyen samalla vuosikymmenten jatkumoon, josta on hyvä imeä energiaa.
tekstipätkät vuonna 2004 kirjoittamastani Polaroid-valokuvausta käsittelevästä seminaarityöstä
Linkkejä:
The Lede
Engadget
Polaroid Image
Polaroid joka päivä vuoden 2002 heinäkuusta lähtien
Geektechique.org (tee-se-itse: polaroidkamerasta digikamera)
George's Polaroid SX-70 pages
Jim's Polaroid camera collection
Time.com Election 2004 Democratic Party Polaroids
Polaroids.net
London Photos (manipuloituja polaroideja)
Pola-art.de
anti-theory.com: polaroids
Polanoir.com
Pentimento
Shake it like what now?
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen