Miksi? Siksi että tekeminen on ainoa tapa tyydyttää tekemisen tarve. Siksi että ilman tekemistä ei ole menestystä. Siksi että on helpompaa olla tekemättä. Siksi, että pääsisin pitkästä aikaa työskentelemään yksin pitkäjänteisemmin kuin mitä blogin ylläpitäminen vaatii.
Tulevaisuudessa tästä aiheesta kertovat postit on tägätty.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Otsikko on Jarkko Laineelta, kuten myös tämä:
Vedän ulsterin pyjaman päälle
ja menen nakkikioskille:
3 sämpylää kahdella nakilla ja 1 lihapiirakka,
sitten me syömme.
Täydellä vatsalla ei saisi uida eikä rakastaa,
mutta me olemme melkein lapsia vielä,
niillä on aina nälkä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Makuuhuoneeni ikkunasta näen 700 metrin päässä harjulla seisovat korkeat kerrostalot. Aamulla, vielä pimeän aikaan, näin jotain aika outoa: yhden talon ehkä viidessä ylimmässä kerroksessa oli joka ikkunassa valot, näytti siltä kuin missään niistä ei olisi ollut verhoja (tai osittain kiinni olevia kaihtimia). Mietin hetken aikaa saattoiko nousevan auringon kajo heijastua niihin, mutta ei siihen aikaan. The X-Files.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Viikonloppuna kulkeudun keikan jälkeen istumaan erään ystäväni asunnolle, katsomaan televisiota (pitkästä aikaa). Ihmettelemään mitä lcd-televisio tekee liikkuvalle kuvalle: komeat elokuvat näyttävät halvalla videokameralla kuvatulta, kontrastit ovat aivan miten sattuu, saattaa tietysti myös johtua itse laitteen säädöistä. Katsomme Kellyn sankareita, välillä jotain musavideokanavaa, itsehän en tiedä noista nykyään mitään. Juomme punaviiniä, puhumme naissuhteistamme. Kissa (joka ei harrasta vieraiden syliin kiipeämistä) tulee makaamaan mahani päälle. Puoli kuuden aikaan aamulla kävelen korttelin verran taksitolpalle ja menen kotiini nukkumaan.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Billy Bibbit elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Uudenvuoden ja joulun jälkeen jääkaapissani on paljon outoja elintarvikkeita, puoliksi syötyjä, 16 tuntia huoneenlämmössä jossain vaiheessa seisoneita puoliksi pilaantuneita ruoka-aineita. Heitän niistä suurimman osan kompostiin, teen inventaarion: sinne jää useita outouksia (mihin muuhun kuin torttuihin voi käyttää luumuhilloa?), kaikenlaista mitä en olisi itse ostanut (puolukkahillo?). Kaapista löytyy myös pari päivää yli päiväyksensä oleva pussi juustosämpylöitä, hämmentävästi ne näyttävät ja tuntuvat täysin tuoreilta, mutta syödessä jostain tulee selkeä homeen haju joten jätän loput syömättä ja nakkaan turpeanvaaleat sämpylät kompostin syötäväksi.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Positiivisesta ajattelusta vielä: eikö se, että kertoo itselleen (puhuu/kirjoittaa/ajattelee) positiivisia asioita itsestään ole samanlaista kuin rukoilu? Tarkoitan että onko rukouksenkin voima siinä, että se vahvistaa jotain itsessäsi, jonka haluaisit olevan totta (ja jota kohti pyrit)?
Meillä on muutaman läheisen ystävän kanssa leikillinen "Nuorten kauniiden menestyjien kerho". Se sai alkunsa kai siitä, kun huomasimme vuosi pari sitten, että kaikilla tuntuu menevän kuitenkin ihan hyvin: suurin osa porukasta on töissä mieluisissa paikoissa, sellaisissa joissa on mahdollista halutessaan edetä urallaan. Saamme säännöllisesti palkkaa, voimme suunnitella tulevaisuutta, voimme ajaa taksilla ympäri kaupunkia ja juoda kuohuviiniä ihan vain siksi että on sen verran varaa. Tällä ajattelutavalla on myös helppo perustella itselleen (ja toisille) jokin luksus-asia, kuten juuri taksilla ajelu tai ravintolassa syöminen: olemmehan nuoria kauniita menestyviä ihmisiä, olemme ansainneet tämän.
Jauhan tästä siksi, että olen vasta viime kuukausina tajunnut osan positiivisen ajattelun voimasta. Periaate, jota olen seurannut, ja joka toimii: fake it 'til you make it, ja sen olen imenyt itseeni luultavasti liiallisella Ask Metafilterin lukemisella.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Vaikea miettiä aikaa kun en tiennyt sinua. Nyt naurusi ja kasvosi ovat mielessäni ja kaikkea mitä tapahtui ennen kuin ne tulivat sinne ei voi enää tietää. Tai miten muka en tiennyt, olithan käynyt joskus, pyörinyt samassa seurassa, olen varmaan nähnyt sinut ensimmäistä kertaa vuosia vuosia sitten. Pari kesää sitten tervehdit minua lämpimästi, muistatko. Muistatko kun pyysin sinua ulos? Myöhemmin kerroit olleesi yllättynyt kuinka kohtelias ja korrekti olin, tai jotain. Mutta siitäkin on jo kauan aikaa, en tiennyt että seurustelit. Joskus sen jälkeen lähetit viestin, olit lukenut jotain kirjoittamaani ja pitänyt siitä, kai sen muistat? Emme tunteneet toisiamme ollenkaan, tunnemmekohan vieläkään?
On helppoa (ja kivaa!) vitsailla kaikesta ja suunnitella kaikkea hurjaa, yhteisiä reissuja ja muuta millä pidetään ilmapiiri iloisena ja d-vitamiinisuihku aivoissa tarpeeksi lujalla talven pimeimpään aikaan. On vaikeampaa pitää lupaus, muistaa toisen arat tai huonot kohdat, pitää sitä pelokasta ja epätäydellistä ihmistä sen arvoisena että haluaa jakaa jotain, mitä tahansa, omastaan. Huonosti empatiaa tuntevana en aina ajattele toisia, ja eri kulmasta asioita lähestyttäessä perspektiivi siitä, mitä toinen ajattelee, voi kadota. Sinä olet parempi siinä. Minä olen, edelleen, idiootti.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
