03/01 
Aiemmin tällä viikolla heitin jääkaapista roskiin kaiken joulun jäljiltä jääneen ruoan. Silti jouduin käymään ruokakaupassa vasta tänään. Edelleen löydän sesonginmukaisia puoliksisyötyjä (tai -juotuja) tuotteita jääkaapin hyllyjen nurkista. Tai sitten lomien aikana käyneiden vierailijoiden – matkustavien aina tervetulleiden ystävien – mukanaan tuomia ja tänne unohtamia elintarvikkeita, joita en itse koskaan ostaisi. Rahkaa, kesäkurpitsaa, kuivakaappiin on ilmestynyt ylimääräinen paketti täysjyväspagettia. Niiden löytäminen ja uudelleen näkeminen täyttää kaiholla. Kaiho johtuu siitä, että tiedän että en näe niiden alkuperäisiä omistajia pitkään aikaan, ja pimeä vuodenaika jatkuu vielä jonkun aikaa. He ovat niin rakkaita ihmisiä, vanhoja ystäviä. Silti pelottaa ajatus, että jos joskus vielä ollaan ventovieraita, satelliitteja taivaalla?

Hienoja asioita on toki tapahtunut myös. Olen saanut usealta taholta uutta ja tervetulletta palautetta ulkoisesta olemuksestani, vaikka siinä ei mitään muuta uutta olekaan kuin talviparta ja ehkä muutama miinuskilo. (Kuulemma epätavallista, että ihminen laihtuu joulukuussa. Tänään sattumalta lähikaupassa tapaamani ystävä kertoi lihoneensa kuusi kiloa suunnilleen yhtä monen päivän aikana. Hänelle se sopiikin, ei siinä mitään.) Sekä vanhat että uudet tutut ja ystävät ovat kertoneet pitävänsä minua jotenkin arvokkaana ja hienona asiana heidän omissa elämissään. Se lämmittää. Saa välillä ja hetkellisesti pintaan tulevan yksinäisyyden (joka johtuu tästä vuodenajasta, ja kirjoittajan työhön kuuluvasta pakollisesta yksinolosta) tuntumaan helpommalta. Se yksinäisyys ja kaiho iskee silloin kun asunnon ovi sulkeutuu ja jään yhtäkkiä taas yksin uuden äänettömyyden aaltoihin. Tai silloin kun tulen takaisin hiljaiseen ja pimeään asuntoon jostain ihmisten ilmoilta. Ei voi mitään. Toinen vaihtoehto on erakoitua eikä käydä koskaan missään, tai ottaa vastaan vieraita koskaan ikinä.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
24/12 
Aikaisin aattoaamuna vien kynttilän parvekkeelle. On talven kylmin aamu, 20 astetta pakkasta. Katson elokuvan The Apartment (1960), hankin päivän ensimmäisen ähkyn, nautin kuumia ja terästettyjä sesonginmukaisia virvokkeita. Vaikka jääkaappi on silmämääräisesti täynnä – ruokaa todellakin riittää varsinkin yksin joulua viettävälle – käyn aamukahdeksalta lähikaupassa ostamassa lantrinkeja ja vielä yhden taikinalevypaketin.

Sunnuntaina asuntoni toimi ystäväni ja hänen koiransa välilaskupaikkana matkalla pohjoiseen. Saunoimme, kävimme kaikki kolme taksilla yhteisten ystäviemme luona melkein viereisessä kaupunginosassa. Takaisin tullessa taksia kuljettanut rouvashenkilö kiitteli: olimme kuulemma illan ja yön ainoat hyväntuuliset asiakkaat. Joulun aika ei sovi kaikille. Minulle se – ihme kyllä – sopii, vaikka vietänkin pyhät yksin, enkä juhli perinteisin tavoin. (Tänä vuonna kyllä maalasin ja lähetinkin kymmenkunta korttia, ja vielä pitäisi tehdä muutama, joiden myöhästymiseen sain jo aiemmin luvan, mutta yleiseen koristeluun ja lahjomiseen en osallistu.)

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Ruotomieli – Joulukuun tyttö 
Kolmatta vuotta putkeen, Ruotomieli on julkaissut joululaulun/-musavideon. Aiemmat: 2013, 2012.





kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
19/12 
Tämä ei ole ollut minun viikkoni. Kuten viime viikolla, uni- tai vuorokausirytmini on edelleen jokseenkin sekaisin. Kesän lapsi kun olen (villistä luonteesta puhumattakaan.. hah.) Viikonlopun juhlimiset vanhan ystävän – ylä-asteaikaisen parhaan ystävän – kanssa yhdistettynä liian vähiin uniin veivät voimat alkuviikosta, ja luultavasti niiden johdosta olenkin ollut flunssassa ja kuumeessa siitä lähtien. Melatoniini auttaa nukahtamiseen ja paremmin nukkumiseen jonkun verran, mutta tuo mukanaan hyvin, hyvin outoja unia, joten en käytä sitä kuin ns. pakon edessä, viimeksi eilen: nukuinkin pisimmät yhtenäiset (no jaa, yhtenäiset ja yhtenäiset) unet tälle viikolle, klo 19-24. Nyt istun tässä, keskellä yötä, juon teetä, kirjoitan. Olen stressannut liikaa joulukorteista, joita lupasin maalata ja lähettää vajaat kymmenen kappaletta, lähimmille läheisille ja ystäville. Osa niistä on tehty ja lähetetty eilen, osa valmistuu ja lähtee ykkösluokan kirjeissä matkaan tänään, eikä siis välttämättä kerkeä aatoksi perille. Oh well. Mindfulness-tyyppiset hengitysharjoitukset auttavat, myös tekeminen, minkä tahansa. Onneksi tekemistä riittää, vaikka mieluummin tekisin meditaationi pitkien kävelylenkkien muodossa. Ehkä myöhemmin tänään, jos en ole enää kuumeessa. Myös sen muistaminen, että päivä alkaa pidetä maanantaina, ja että pyhinä ja välipäivinä tulen näkemään paljon hienoja ihmisiä, aiheuttaa välillä lämpimiä läikähdyksiä kaiken pimeyden keskelle.

Blogin lukijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa parin viime viikon aikana: kaikille uusille lukijoille tervetuloa ja rauhallista joulun aikaa!

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta 
Pitkä pimeä vuodenaika, hitautta ja hiljaisuutta. Nukun muutaman tunnin, herään keskellä yötä, luen neljä tuntia, pyörin sängyssä ja nukahdan uudelleen vasta kun aamu on jo pitkällä. Teen (Twiningsin Green Tea & Lemon) täytyy olla juuri oikean vahvuista, muuten se ei joko maistu miltään tai jättää suuhun kitkerän ja kuivan jälkimaun. Punaviinin pitää olla vanhaa suosikkia kunnolla dekantoituna, rommin jääkylmää ja suosikkilasista nautittua. Oluen norjalaisen pienpanimon kymmenvolttista vanhojen hyvien ystävien seurassa. Fb-keskustelujen hyväntuulisia, lämpimiä ja miellyttävän turhanpäiväisiä.
[...] Vartalolla on tietysti merkitystä – enemmän kuin olemme valmiit myöntämään – mutta me emme rakastu vartaloihin vaan toisiimme, ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta. Jokainen meistä tietää sen, mutta heti kun menemme pintaominaisuuksia ja -vaikutelmia pitemmälle, sanat alkavat kangerrella, mureta mystiseksi sekasotkuksi ja tyhjänpäiväisen hämäriksi vertauskuviksi.

Paul Auster, Oraakkeliyö, s. 27, Tammi 2006.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
03/12 


Georges Lepape
, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Arkistosta: Värivalot part II 
Kirjoitettu alun perin 14. tammikuuta 2013










Goethe's final words: "More light." Ever since we crawled out of that primordial slime, that's been our unifying cry, "More light." Sunlight. Torchlight. Candlelight. Neon, incandescent lights that banish the darkness from our caves to illuminate our road, the insides of our refrigerators. Big floods for the night games at Soldier's Field. Little tiny flashlights for those books we read under the covers when we're supposed to be asleep. Light is more than watts and footcandles. Light is metaphor... Thy word is a lamp unto my feet... Rage rage against the dying of the light... Lead, kindly light, amid the circling gloom, lead thou me on; The night is dark, and I am far from home; Lead thou me on. Arise, shine, for thy light has come. ...Light is knowledge, light is life, light is light.



Tämä on omistettu sinulle, joka kaipaat valoa tällä hetkellä. Pimeys on vallannut maailman, mutta kaiken senkin keskellä täytyy silti olla (ja onkin) valoa. Jos ei tänään, huomenna. Mitä voimme tehdä muuta kuin luoda oman valomme, odottaa sitä päivää kun valo viimeinkin tulee pyytämättä, silloin emme enää voi muistaa kuinka pimeää oli.

part I


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Louise and others 
Tänään, juuri äsken, sain hämmentävän ja pelottavan ja uuden ajatuksen biisistä jota olen kuunnellut noin tuhat kertaa. Tekstistä jota olen lukenut ja laulanut ja ajatellut satoja kertoja. Kuuntelin siis Bob Dylania – tai Dylan soi toisessa huoneessa ja tein jotain muuta jossain muualla – laulamassa Visions of Johannaa jossa on säepari "Louise, she’s all right, she’s just near / She’s delicate and seems like the mirror" ja käsitin, että ehkä olen lähtenyt useista ihmissuhteistani siinä vaiheessa kun se toinen ihminen on oppinut tuntemaan minut niin hyvin että osaa toimia peilinä. Tai ehkä selkeämmin sanottuna olen lähtenyt ainakin jossain tapauksissa siinä vaiheessa kun olen nähnyt omat virheeni, oman itseni siitä toisesta, hänen kasvoiltaan, ilmeistään ja vartalonsa eleistä. Ja en ole pitänyt näkemästäni. Ja olen paennut.

Tuossa säeparissa on vielä se viiltävä totuus, että Louisessa ei ole mitään vikaa, hän vain on lähellä ja peili.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  4 5 6 7 8 9 10 11 12 13  ►|