You can be at certain parties and not really be there. You can hear how certain parties have their own implied ends embedded in the choreography of the party itself. One of the saddest times Joelle van Dyne ever feels anywhere is that invisible pivot where a party ends – even a bad party – that moment of unspoken accord when everyone starts collecting his lighter and date, jacket or greatcoat, his one last beer hanging from the plastic rind's five rings, says certain perfunctory things to the hostess in a way that acknowledges their perfunctoriness without seeming insincere, and leaves, usually shutting the door. When everybody's voice recede down the hall. When the hostess turns back in from the closed door and sees the litter and the expanding white V of utter silence in the party's wake.
sivu 219, Infinite Jest, David Foster Wallace
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Like most North Americans of his generation, Hal tends to know way less about why he feels certain ways about the objects and pursuits he's devoted to than he does about the objects and pursuits themselves. It's hard to say for sure whether this is even exceptionally bad, this tendency.
David Foster Wallace, Infinite Jest, sivu 54.
En hämmästyisi jos tämä joskus suomennettaisiinkin. Kirjailija on kuollut, keskustelu jatkuu, monessa mielessä vasta alkaa. Keskustelua aiheesta (Wallacen suomentamisesta) on käyty esim. tässä Tommi Melenderin blogin vanhassa kommenttiketjussa. En tiedä onko mitään tapahtunut? Anyone?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Back in the day muutama (1,2) arvostamani kirjoittaja intoili David Foster Wallacesta. Sain käsityksen eräänlaisesta 1990–luvun älykkään jokamiehen esseististä, jonka yli tuhatsivuinen postmodernistinen magnum opus Infinite Jest tuntui kaiken siitä kuulemani mukaan tosi mielenkiintoiselta ja vähän pelottavalta.
Wallacea pidetään edelleen eräänä vuosituhanteen vaihteen parhaana kirjoittajana. Hän hirtti itsensä pari vuotta sitten, lopetettuaan parinkymmenen vuoden pituisen masennuslääkityksen sivuvaikutusten käytyä liian vaikeiksi. Mutta ei sitä hänen jutuistaan (mitä olen niitä ehtinyt lukea) huomaa, päinvastoin: kuten toinen (ja samoin paremmin fiktio- kuin esseetuotannostaan tunnetumpi) edesmennyt kirjailija Douglas Adams, osaa DFW peilata kokemuksiaan oman (inhimillisen) naurettavuutensa kautta. Tai kuten New York Timesin nekrologi asian puki:
A versatile writer of seemingly bottomless energy, Mr. Wallace was a maximalist, exhibiting in his work a huge, even manic curiosity — about the physical world, about the much larger universe of human feelings and about the complexity of living in America at the end of the 20th century. He wrote long books, complete with reflective and often hilariously self-conscious footnotes, and he wrote long sentences, with the playfulness of a master punctuater and the inventiveness of a genius grammarian. Critics often noted that he was not only an experimenter and a showoff, but also a God-fearing moralist with a fierce honesty in confronting the existence of contradiction.
Maksimalisti. Helvetin hieno titteli? Kuitenkin, olen nyt lukenut DFW:n esseekokoelmaa A Supposedly Fun Thing I'll Never Do Again, jonka minulle tilasi paikallisen Suomalaisen pirteä Minna, jota en ole koskaan tavannut, mutta joka on ehdottomasti kärkipäässä, jos ajattelen ihmisiä kenen kanssa olen käynyt miellyttävää ns. virallista sähköpostikirjeenvaihtoa. (Toinen on liittoni jäsenpalvelusihteeri, jonka yli-iloiset ja silmäniskuhymiöillä varustetut sähköpostit tuntuivat jäsenmaksuhätäni hetkellä sekä hyviltä että jotenkin hermostuttavan flirttailevilta.)
Kokoelma on muuten äärimmäisen viihdyttävä (olen lukenut viikon kestävästä Karibian luksusristeilystä kertovan nimiesseen [vrt. nimikappale] kolme kertaa), mutta sen kansi (vaikkakin miellyttävällä tavalla mattapintainen, kuten ystävänikin mainitsi kun näytin hänelle juuri kirjakaupasta hakemaani kirjaa kun istuimme kiinalaisessa ravintolassa juoden olutta) antaa koko julkaisusta halvemman kuvan kuin mitä sisältö todellisuudessa on:
Lukisitteko tämännäköisen kirjan tietämättä sisällöstä mitään? Eikö tämä ole vähän vitun halpa? Puhumattakaan myötähäpeää herättävän ääliömäinen? Oikeasti: aikuisen ruumiissa illistelevän lapsen suhteettoman suuri pää, jonka korvista tulee höyryä? Kuinka omaperäistä, kuinka iskevää.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
"...the liberal arts cliché about teaching you how to think is actually shorthand for a much deeper, more serious idea: learning how to think really means learning how to exercise some control over how and what you think. It means being conscious and aware enough to choose what you pay attention to and to choose how you construct meaning from experience. Because if you cannot exercise this kind of choice in adult life, you will be totally hosed. Think of the old cliché about 'the mind being an excellent servant but a terrible master.'"
-David Foster Wallace
Näin on. Miten pääsisi siihen tilanteeseen että osaisi päättää mitä haluaa ajatella? Pahoittelen blogin hiljaiseloa lomani yli, viikonloppuna oli kahden päivän juhlat jonka jälkeen sunnuntai ja maanantai nukkumista, siivoilua ja lukemista. Tänään töissä iskivät päälle kaikki muutaman päivän aikana tulleet kiireiset jutut, ja istuinkin toimistolla toista tuntia ylitöissä. Nyt ruokaa ja Philip Rothin Käänteiselämää ennen aikaista nukkumaanmenoa.
7 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
