Epäreiluinta (nyt käytän täysin ystäväni sanoja) on se, että suurin osa jengistä vertaa itseään ihmeluomuksiin, ts. photoshopattuihin malleihin, pornotähtiin ja leikattuihin ääliöhoroihin, joita telkkari on nykyään pullollaan (tai näin olen kuullut), käsittämättä että näillä visuaaleilla ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa (okei, ehkä ne ääliöhorot ovat oikeastikin sen näköisiä, pelottava ajatus, tiedän).
Onneksi nykyään kouluissa ilmeisesti opetetaan jo melko aikaisin medialukutaitoa, vai opetetaanko? Olisi sitä meillekin pitänyt opettaa, eivät meidän(kään) ikäiset ole tälle ilmiölle mitenkään immuuneja, mutta tuntuu että tuhoisinta se on nuorille tytöille, ketkä vasta etsivät itseään, kehittyvät, miettivät, altistuvat. Osa porukasta ei edelleenkään sisäistä sitä, että esim. naistenlehdissä, leffajulisteissa, mainoksissa, tuotepakkauksissa ja internetissä olevat kuvat eivät vastaa todellisuutta, niitä on paranneltu aivan vitusti, poistettu kaikki inhimillinen (milloin olette viimeksi nähneet mainoskuvan jossa mallin iho ei ollut täydellisen sileä ja tasavärinen?) ja monen mielestä kaikki, mikä tekee ihmisestä kiinnostavan.
Joten, tytöt/naiset: älkää huolehtiko vaikka ette näyttäisi samalta kuin kaikki tämä visuaalinen saasta mitä meille pakkosyötetään, vika ei ole teissä. Vika ei todellakaan ole teissä. Oikea kauneus ja viehättävyys tulee persoonallisuudesta, mutta sekin on oikeastaan jo toisen kirjoituksen aihe.
Ja älkää ymmärtäkö väärin (otsikon "vitsi" on varastettu Kajolta): en missään nimessä ole kaiken tämän yläpuolella; miehillä on samalla lailla paineita ulkonäöstään (kaiken muun muassa) kuin naisilla. Koko maailma on vain muuttunut niin visuaalispainotteiseksi (kuinka vanhalta voi kuulostaa, voi ugh). Kyllähän aiemminkin länsimaisen pop-kulttuurin nousun myötä on ihailtu mm. filmitähtiä, mutta silloin visuaalinen kulttuuri oli paljon todempaa; naiset olivat kauniita ja miehet olivat komeita, mutta kuvat olivat tosia, tai ainakin todempia kuin nykyään (vaikka kuvamanipulaatio ei sinänsä ole digiajan keksintö ja airbrushatuilla naisvartaloilla on myyty kampetta ainakin sadan vuoden ajan).
Vielä yksi juttu: porno (ja visuaaliset viestit). Suurin osa pornosta (ja uskokaa pois, olen nähnyt sitä aika paljon) on täysin todellisuudesta vieraantunutta. Internetin myötä liian helpoksi käynyt pornon kulutus tekee (nuorista) ihmisistä hulluja. Tiedän, koska olen itse kokenut saman. Tässä pari tietoiskua: ei, se ei ole liian pieni. Ei, ne eivät ole liian isot/pienet/oudot. Ei, miehen ei tarvitse pystyä tulemaan kerta kerran jälkeen. Ei, nainen ei välttämättä saa orgasmia yhdynnässä samaan aikaan miehen kanssa (vaikka niinkin voi tietysti tapahtua, mutta se ei ole edellytys sille että kumpikin voi nauttia). Ei, seksin ei tarvitse olla jotain tiettyä (siinä sen hienous juuri piilee! Päättäkää itse mikä on kivaa!) eikä (mahtavan) seksin harrastamiseen vaadita tietynnäköistä kroppaa tai tietynnäköisiä ulokkeita/reikiä. Seksistä kannattaa puhua, eri kumppanit diggaavat eri asioista (miten minusta tuntuu että puhun täysin ilmiselvistä asioista?) ja kaikki, toistan kaikki on sallittua jos kumpikin pitää siitä eikä juuri se mitä mietit nyt tee sinusta homoa tai perverssiä.
Okei: nyt olen kirjoittanut seksistä muistaakseni ensimmäisen kerran. Toivottavasti se oli yhtä hyvää sinulle kuin minulle?
Valehtelin aiemmin, vielä yksi juttu, lupaan lopettaa kohta. Kaiken tämän tämän mistä nyt puhutaan, takana piilee yksi suuri juttu: länsimainen viihdeteollisuus on antanut meille kaikenlaisia ideoita, jotka ovat meidän hyvinvoinnillemme vahingollisia ja me olemme nielleet sen kaiken ja tehneet näistä ideoista itsellemme periaatteita ja tavoiteltavia toimintamalleja. Esimerkki: romanttisen rakkauden käsitys; ihmisillä on mielikuva miten heidän (rakkaus)elämänsä pitäisi mennä, ja jos kaikki ei mene juuri niin, he ahdistuvat ja alkavat etsiä vikoja sieltä missä niitä ei välttämättä ole olemassakaan, koska heidän käsityksensä rakkaudesta on tosiasiassa valetta, joka on keksitty myymään elokuvia/kirjoja/suklaata/viinaksia/autoja/vittu kukkia.
Joten: tehkää omat arvonne, älkää nielkö kaikkea (vaikka jotkut pitävät siitäkin..), älkää olko kusetuksen uhreja vaan sanokaa ääneen jos huomaatte että toi ei nyt kyl ajattele omilla aivoillaan. Tämä valheellisen mainonnan ylivalta ei kaadu ikinä jos ihmiset eivät kyseenalaista sitä. Ja rakastakaa itseänne ja toisianne, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette.
8 kommenttia | linkki kirjoitukseen
On jännittävää saada tietää että joku ajattelee sinua, ainakin sen verran että mainitsee asiasta, tulee tietyllä tavalla vastaan todella todella paljon, sillä kaikki se on niin odottamatonta, mitään ei ole sovittu, mitään ei tarvitsisi tapahtua, kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Onko se jonkinlainen kädenojennus, ehkä? Hyväksynnän merkki? Vai "pelkkää" kohteliaisuutta? Mutta eikö kohteliaisuudellakin täydy olla pohja kunnioituksessa, eihän siinä muuten mitään järkeä olisi? Kunnioitus on tietysti itsessäänkin melko vaikeasti määriteltävä käsite... Kaivan kuoppaa itselleni, selkeästi. Tämänpäiväinen tajunnanvirta kulkee nopeasti..
En tiedä. Itse ajattelen todella paljon eräitä ihmisiä, ehkä liikaakin, enkä ole ikinä oikeastaan ajatellut miettiikö minua kukaan. Ahdistuneisuuteen taipuva mieli, joka miettii aivan liikaa kaikkea, mutta tätä ei (vielä, heh) koskaan. Mutta kuinka käsittämätöntä tämäkin on; en voi ikinä tietää miten he minusta ajattelevat! Esimerkki: on eräs tyttö (miltei tuntematon ihminen!), ja en pysty ajattelemaan hänestä lähes mitään muuta kuin hänen hiuksiaan. Tarkoitan: ne tulevat ensimmäisenä mieleen, ja minun pitää käytännössä tunkeutua sen kuvan läpi päästäkseni ajattelemaan hänestä jotain muuta.
Ei tällaista informaatiota saa. Ihmiset eivät puhu näistä; eivät sano Hei, ajattelin sinua eilen ja tulin jostain syystä todella hyvälle tuulelle sillä olet, en mä tiedä, kiva? Kiva. Mikä mahtava sana, sitä käytettiin vielä joskus teininä, mutta kuka puhuu kivasta enää? Lähimmäksi tämän pointin toteutusta pääsevät ehkä runoilijat, mutta heille se annetaankin anteeksi. Ei se ole rakkautta, mutta onpa ainakin ihmisten välillä kulkevaa lämpöä ja iloa tuottavaa informaatiota, pieniä asioita joita ei oikeastaan kukaan jaa, tai jos jakaa niin lauluissa ja runoissa, mutta niissäkin niitä pidetään usein Suurempien Tunteiden metaforana jolloin niiden perimmäinen olemus saattaa jäädä edelleen piiloon.
Gah. Eiköhän tässä ole tarpeeksi sekavuutta. Olen vain miettinyt kauneutta uusien ihmisten tapaamisen kautta täysin uudella tavalla, ehkä potien hieman syyllisyyttä siitä, mutta silti miettien että miksi sitä ei voi jakaa, miksi siitä on niin vaikea puhua, onko se todella niin subjektiivinen kokemus että sitä on mahdoton jakaa? Enkä tarkoita nyt pelkästään estetiikkaa, vaan tunnetasolla tapahtuvaa kauneuden kokemusta. Ehkä se on niin monen asian summa (plus kaikkihan tietävät että muistot ovat hyvin hyvin muuttuvaisia tilanteen mukaan) että sitä ei yksinkertaisesti voi pukea sanoiksi?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
;)
mustavalkovalokuva, 2005
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Keittiöapulaiset pyörittivät pihalla tynnyreitä. Pimeissä huoneissa rouva Margariti aloitti jutustelun jota katkoivat lyhyet naurahdukset aivan kuin hänellä olisi ollut vieraita. Vuokralainen kiroili eteläitalialaisittain. Minä seisoin paljain jaloin käytävän kaakelilla, Claudian kiihkeä ääni langan toisessa päässä ojensi minulle kätensä ja minä yritin mutinallani juosta hänen luokseen mutta joka kerta kun olimme rakentamassa siltaa välillemme, se hetken kuluttua mureni säpäleiksi ja epäsuotuisa tilanne murskasi ja sai perumaan kaikki rakkauden sanat yksi toisensa jälkeen.
Italo Calvino, Tämä vaikea elämä, suom. Jorma Kapari
En tiedä miksi mutta puhelimessa puhuminen (tärkeistä asioista) on vaikeaa. Keskusteleminen. Ärsyynnyn. Ajatus harhailee, on hiljaisuuksia, keskustelukumppani ärsyyntyy, lopulta käy niin että puhelu aiheuttaa miinusta kokonaistilanteeseen.
On tietysti poikkeuksiakin: 18-vuotiaana vietin muutaman viikon Belgiassa ystävieni luona, humalassa ja vastarakastuneena soitin Suomeen monen tunnin maratonpuheluita; tämä tietysti kostautui puhelinlaskussa, onneksi en enää muista kuinka paljon se oli. Ystävieni kanssa osaan puhua, mutta pitkässä parisuhteessa puhelut toiselle puolelle maata olivat usein pakkopullaa; onneksi kumpikin tajusimme asian ja keksimme muita tapoja pitää yhteyttä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Calexico - Live in Nuremberg
Vanhat "Ilmaista musiikkia"-postit
Tämä muistuttaa minua taas siitä, että olen hukannut mp3-soittimeni, joten minun pitäisi joko kääntää treenikämppämme ylösalaisin (mikä ei ole ajatuksena kovin miellyttävä sillä jumalauta siellä on rojua) tai ostaa uusi soitin (mikä ei ole ajatuksena kovin miellyttävä sillä olen köyhä paskiainen) nauttiakseni musiikista 25-minuuttisen työmatkani aikana (joka kestää yleensä 25 minuuttia siksi koska tietysti paria päivää ennen kuin lomani loppui, pyörästäni puhkesi takakumi, ja olen ainakin tähän saakka ollut liian laiska/kiireinen, okei, pelkästään laiska, korjatakseni sen, ja täten olen kävellyt töihin ja pois sieltä).
(via katosblog)
4 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Juon kupin teetä eräässä asunnossa, ja kun lähdemme samalla ovenavauksella, alhaalla tapaamme muutaman ulkomaalaisen pojan, jotka hän oli nähnyt jo aiemmin kesällä, todellinen hämmentävä yhteensattuma, kaikkia naurattaa pitkän aikaa. Joudun jättämään väliin ystävieni grillijuhlasuunnitelmat sillä nukuin viime yönä jotenkin pätkittäin, ja töissä ei ollut niin paljoa tekemistä että sen olisi voinut levittää koko päivälle, iltapäivällä nuokuin ja luin viikkoja sitten tullutta Imagea, joka oli odottanut minua tyhjällä työpöydälläni; kuin vinkkinä joku oli myös laittanut työpisteeseeni muutaman vihreän paperihyllyn, myönnän, paperini ovat aina ympäri pöytää. Mutta pitäähän olemassa oleva pöytätila hyödyntää mahdollisimman hyvin, vai mitä?
Joten eroan iloisesta ystäväporukastani kaupassa, kerään äkkiä töissä tekemäni listan mukaiset elintarvikkeet (katkarapuja, parsakaalia, porkkanaa, sipulia muiden muassa) ja suunnistan suoraan parkkipaikan poikki kotia kohti, kulkien mahdollisimman linnuntietä. Kotona huomaan kaikkien kattiloiden olevan käytössä (osa näköjään pakasteessa jonne, kuten nyt muistankin, jemmasin vanhentuvat ruoat ennen Ilosaarta) joten keiton tekeminen siirtyy huomiselle. Syön sen sijaan muutaman salsaleivän ja juon viikonlopulta jäänyttä kokista vaikka kaapissa olisi kylmää valkoviiniäkin.
Rutiineja miettiessäni ja hakiessani Tasapainoista Ajatusta mietin viime syksyä kunnes muistan että vuoden takaisia tapahtumia ei ehkä kannata käyttää tasapainoisen elämän muottina. Joten päätän keksiä uuden superzen-arkielämän, ottaa rauhallisesti mutta olla kuitenkin (terveellä tavalla) aktiivinen. Lukea, viettää aikaa hiljaisuudessa (kynttilöitäkin on viime talvelta jäljellä vaikka kuinka helvetisti), käydä kävelyillä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Onko parempaa tapaa rauhoittaa mieltään viimeisen lomapäivän iltana kuin katsella valokuvia Anchoragesta, Alaskasta 70-luvulta? Tuskin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Unohdin lempi-neulepaitani erään tyypin autoon noin neljä vuotta sitten. Hän oli Torniossa keikalla järjestämässäni Kitaraillassa. Nykyään hänellä on myös mielenkiintoinen tumblr fotoblogi, can't hide forever. Ja se paita on vieläkin saamatta, perkele.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
