Ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta 
Pitkä pimeä vuodenaika, hitautta ja hiljaisuutta. Nukun muutaman tunnin, herään keskellä yötä, luen neljä tuntia, pyörin sängyssä ja nukahdan uudelleen vasta kun aamu on jo pitkällä. Teen (Twiningsin Green Tea & Lemon) täytyy olla juuri oikean vahvuista, muuten se ei joko maistu miltään tai jättää suuhun kitkerän ja kuivan jälkimaun. Punaviinin pitää olla vanhaa suosikkia kunnolla dekantoituna, rommin jääkylmää ja suosikkilasista nautittua. Oluen norjalaisen pienpanimon kymmenvolttista vanhojen hyvien ystävien seurassa. Fb-keskustelujen hyväntuulisia, lämpimiä ja miellyttävän turhanpäiväisiä.
[...] Vartalolla on tietysti merkitystä – enemmän kuin olemme valmiit myöntämään – mutta me emme rakastu vartaloihin vaan toisiimme, ja vaikka suuri osa siitä mitä me olemme rajoittuu lihaan ja luihin, suurin osa on jotain aivan muuta. Jokainen meistä tietää sen, mutta heti kun menemme pintaominaisuuksia ja -vaikutelmia pitemmälle, sanat alkavat kangerrella, mureta mystiseksi sekasotkuksi ja tyhjänpäiväisen hämäriksi vertauskuviksi.

Paul Auster, Oraakkeliyö, s. 27, Tammi 2006.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
04/11 
Time and again, I am humbled by the beautiful vulnerability and resilience of human beings trying to stay on the bendable side of that all-too-human fragility. Everyone, it seems, fights a personal battle every day, one that, hopefully, leads to a greater well of compassion, empathy, and enlightenment. Once, I thought this path was about an idea I had of “self-actualization.” I imagined that this was an accomplishable goal and that it would look like a smooth, shiny fortress, something unassailable. But more and more, I’m coming to see the fallacy of that. That’s a hologram of happiness. That’s a defense against the pain of being human. It’s not about self-actualization; it’s about impermeability. To live in a keep is to retreat from the world. No. I’ve come to think that perhaps it is about the messiness of mistakes, of falling, of the bravery of unvarnished honesty, of forgiveness and love—the forgiveness and love we offer others, yes, but also the forgiveness and love we must extend to ourselves. There is no such thing as reaching the end goal of humanity. There is only the continued, imperfect striving. We are satellites sending radio signals to Earth, waiting for contact: “I hear you. Do you hear me? Over.”

If you are, yourself, depressed right now, send a signal to someone, anyone you trust. Say the words out loud. Words have power. You are not a freak. You are not icky. You are, simply, human and in great pain. You do not “deserve” that pain. You are not less than for feeling it, and you DO deserve love and care and relief from that pain.

Libba Bray, Miles and Miles of No-Man’s Land

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
23/10 
On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein... Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa... Sitä ei tiedä, ei aina... Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.

Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.

Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Arkistosta: Omistettu sunnuntaifiiliksille 
Kirjoitettu alun perin 15. toukokuuta 2011
You can be at certain parties and not really be there. You can hear how certain parties have their own implied ends embedded in the choreography of the party itself. One of the saddest times Joelle van Dyne ever feels anywhere is that invisible pivot where a party ends – even a bad party – that moment of unspoken accord when everyone starts collecting his lighter and date, jacket or greatcoat, his one last beer hanging from the plastic rind's five rings, says certain perfunctory things to the hostess in a way that acknowledges their perfunctoriness without seeming insincere, and leaves, usually shutting the door. When everybody's voice recede down the hall. When the hostess turns back in from the closed door and sees the litter and the expanding white V of utter silence in the party's wake.

sivu 219, Infinite Jest, David Foster Wallace


kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
27/08 
Open up the heart of a grown-up and you find the heavier scars; the knots of failures taken in instead of being laughed off, the loves that never happened and the ones that did, but ended badly, and the ones that just hung there, suspended, life on pause, just leading us to dream in ways that can only hurt. You dig deep and find the regrets, from the cruelty you passed along in childhood because that was all you knew how to do to the things you’ve said to people who have loved and needed and wanted you to the unforgivable crimes, at least as you reckon them, done out of anger, or jealousy, or indifference.

Joe Belknap Wall, Joy [in spite of/because of] everything

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
02/07 


Seducing Ingrid Bergmanin ensimmäinen sivu, lisää Amazonista. Kertojana dramatisoitu Robert Capa matkalla alas lentokoneesta Saksan yllä vuonna 1945, sen jälkeen kun liittoutuneet olivat vapauttaneet Ranskan. Capa oli mukana kuvaajana Normandian maihinnousussa. Pidän erityisesti toisesta ja kolmannesta kappaleesta.

Olen aikonut kirjoittaa, mutta olen ollut jonkinlaisessa alakulossa. Nukkunut liian vähän. Keskikesän valo tekee tehtävänsä, plus ns. pakolliset viikonloppuriennot, jotka puolittavat yöunen määrän. Viikolla en ole tehnyt mitään muuta kuin käynyt töissä ja tehnyt kotitöitä, syönyt huonosti, koittanut nukkua, kironnut alakerran meluavia teinejä ja yrittänyt olla mahdollisimman positiivisella mielellä. Töitä on vielä tämä ja ensi viikko ennen kuukauden lomaa. Ehkä viimeistään sitten löydän tasapainon. Tänään, kun kävelin hautausmaan läpi sateessa ja tuulessa kotiin töistä, sain sateenvarjoon rapisevista pisaroista hyviä fiiliksiä. Olen taas kadottanut rakkauden itseäni kohtaan. Mutta kyllä tämäkin menee ohi.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
Sääret ovat kellon kieli – 

Hame on malliltaan
– sanoisimmeko –
kellon muotoinen
Sääret ovat kellon kieli –

Koko viime viikon tämä runonpätkä pyöri mielessäni, mutta en millään muistanut mistä kirjasta se oli. Lauantaina aamupäivällä hyvä ystäväni oli lähdössä luotani, ja annoin hänelle juna-/lomalukemiseksi muutaman kaksoiskappaleen kokoelmastani, toinen niistä oli Stephen Kingin Kauhun vuodenajat II (aiemmin). Aukaisin kirjan umpimähkään keskeltä, juuri tälle sivulle. Katkelma on pienoisromaanista Hengitystekniikka (engl. The Breathing Method).

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen
10/03 
Ei ole olemassa vain yhtä tapaa lukea hyvin, vaikka lukemiseen meillä sinänsä onkin erinomainen syy. Tietoa on meille tarjolla loputtomasti; mistä löytyy viisautta? Onnekas saattaa löytää henkilökohtaisen opettajan, joka voi olla avuksi, mutta ihminen on lopulta kuitenkin yksin ja joutuu jatkamaan ilman sen enempää välitysapua. Hyvin lukeminen on yksi suurimmista nautinnoista, jonka yksinolo voi tarjota, sillä se on ainakin oman kokemukseni nojalla kaikista nautinnoista tervehdyttävin. Se palauttaa meidät toiseuteen, joko itsessämme, ystävissämme tai niissä ihmisissä, joista voi tulla ystäviä. Mielikuvituskirjallisuus [imaginative literature] on toiseutta ja lievittää sellaisenaan yksinäisyyttä. Emme lue pelkästään siksi, ettemme voi tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys on niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe- ja tunne-elämän murheiden vaikutuksesta.

Lukemisen ylistys, Harold Bloom (suom. Kalevi Nyytäjä), Otava 2002.

kommentoi  |  linkki kirjoitukseen

|◄  5 6 7 8 9 10 11 12 13 14  ►|