Rippileiri oli mielenkiintoista aikaa. Ei vähiten siksi, että sen ikäisenä kaikki tuntui olevan murroksessa ja tulevaisuus, vaikka vain päivän tai kahden päässä oleva, oli tuntematon. Tilanteet muuttuivat. Ja olinpa minäkin jo siihen mennessä 'ollut jonkun kanssa'. Eräs tyttö (tämä tapahtui ehkä kuudennella luokalla) pyysi minua antamaan suukon (kun erosimme yhteisessä tienhaarassa), ja ihmetteli myöhemmin olinko suuttunut hänelle kun kieltäydyin. En ollut, vaan pelkäsin niin paljon että en pystynyt. Mutta se on eri, aiempi juttu. Tämä juttu kertoo rippileirin ajasta, eräästä nuoruuden kesästä, ja mitä tapahtui sen jälkeen, ja vielä melko kauan senkin jälkeen.
Siellä leirillä jostain syystä ihastuin palavasti erääseen tyttöön. Ehkä olin katsellut häntä koulussa jo aiemmin, en muista. Tämän tytön ulkonäkö iski suoraan selkäytimeeni, kenelläkään en ollut nähnyt niin uskomatonta hymyä. Mutta tämä tarina ei kerro hänestä.
Rippileirin jälkeen oli tietysti bileet. Siihen aikaan olin jo jonkin verran tutustunut alkoholiin omatoimisesti, ja äitini antoi (muistaakseni ilman sen suurempaa kerjäämistä) bileisiin mukaani vähän valkoviiniä, olisikohan ollut noin neljä desiä maksimissaan. Itse 'bileet' olivat kuntakeskuksen joenrannoilla, niistä en muista sen enempää kuin että kesäyö oli lämmin, rannalle oli kerääntynyt paljon uudesta elämästään sekä alkoholista huumautuneita nuoria, niiden joukossa allekirjoittanut sekä aiemmin mainittu tyttö.
Leirin viimeisenä (tai toiseksi viimeisenä) iltana oli jonkinlainen disco, ja sain jostain kerättyä sen verran rohkeutta että pyysin tytön tanssimaan. Jos oikein muistan, meillä oli kummallakin tosi kivaa, ja ehkä otin myös puheeksi sen, että haluaisin tavata häntä edelleenkin, mutta se pointti jota yritän tässä kovasti tehdä on se, että rippibileissä sain selville tytön seurustelevan toisen pojan kanssa. Olin täysin murtunut.
Bileissä ajauduin juttelemaan tämän tytön parhaan ystävättären kanssa, joka oli ollut samalla rippileirillä. Kuten parhaat 15-vuotiaat ystävättäret yleensä ovat, he myös olivat leirillä täynnä sarkasmia ja älykästä kevyttä vittuilua ja (jos olivat yhdessä) torjuivat yritykset tehdä lähempää tuttavuutta tai edes jutella parilla ivallisella huomautuksella ja olankohautuksella ja vinolla hymyllä.
Seuraavan muistan täysin selkeästi: makaan yksin jonkinlaisella laiturilla, humalassa, surullisena, itsesäälissä rypien, illan teeman mukaan miettien mennyttä kahdeksaa päivää ja tulevaa miljoonaa. Tämä ystävätär tulee samalle laiturille, sanoo jotain tähän tyyliin: "Kamoon Joonas, vitun luuseri, et sä nyt voi koko iltaa täällä yksin nyyhkyttää?" Pyyhin salaa tipat silmäkulmistani ja vastasin jotain muka-urheaa vaikka itketti edelleen.
Jostain syystä hän koki tärkeäksi auttaa tai piristää minua siinä tilanteessa, en tiedä, ja keskusteltuamme (kymmenen minuuttia vai pari tuntia, en voi muistaa enää) huomasin hänen makaavan laiturilla seuranani, vaikka en ollut sitä häneltä pyytänytkään. Ja en tiedä mitä kukakin teki, mutta senkin muistan, että silitin hänen paljasta mahaansa.
Ja tietysti tapahtui niin, että ihastuin häneen saman tien. Muistaakseni sain jopa puhelinnumeron samana iltana. Ikävää vain oli se, että hän lähti tuosta illasta päivän parin kuluttua New Yorkiin pariksi viikoksi, joten minä jäin Keminmaahan riutumaan.
Kun hän palasi, jotain oli tapahtunut. Muutaman mielestäni vaisun puhelinkeskustelun jälkeen hän suostui treffeille. Pari viikkoa oli muuttanut kuitenkin kaiken, ja vaikka jossain liikekeskuksen leikkikentällä yöllä pussailimmekin, en elätellyt suuria toiveita, sillä tyttö tuntui jotenkin täysin eri ihmiseltä kuin aiemmin.
Kuten kunnon herkkä poika ainakin, en antanut ihastukseni kuolla, tai olisin ehkä antanut, mutta joko aivoni tai sydämeni toimi täysin erillään kaikesta muusta ruumiistani. Kesä kului, koulu alkoi, näin ihastustani koulussa päivittäin. Hän vältteli minua aina törmätessämme. Jostain sattuman oikusta tulin sinä syksynä todella hyvin toimeen alkuperäisen ihastukseni kanssa, mutta hänkään ei muistaakseni osannut selittää ystävättärensä käytöstä sen enempää, tai ehkä ei vain halunnut.
Pikakelataan eteenpäin reilut pari kuukautta. Ihastukseni (rakkauteni) ei ollut laantunut, pikemminkin päin vastoin. Tietysti. Romanttisena ja epätoivoisena nuorena miehenä imin itseeni kaiken tiedon tyttöjen hurmaamisesta, ja päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja luovuttaa sen hänelle ystävänpäivänä. Romanttista, eikö? Kirjeen sisältönä oli yhtyeen nimeltä Good Riddance Jeannie-biisin sanat. Kertoja on ihastunut tyttöön, joka ei ole kiinnostunut hänestä. Sankarimme yrittää saada tytön ymmärtämään että yksinäisyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia olisi paljon parempi poikaystävä kuin "ne muut pojat".
Taas selvä flashback: jo monta päivää etsittyäni sopivaa tilaisuutta (sillä enhän voinut antaa kirjettä hänelle jos paikalla oli muita!) ihastukseni käveli minua vastaan talvisessa alikulkutunnelissa, joka oli ihme kyllä sillä hetkellä tyhjä tupakoivista ikätovereistamme. Kaiken voimani kerättyäni lähestyin häntä, ojensin kirjeen ja sanoin "Tämä on sulle, hyvää ystävänpäivää." Hän vastasi seuraavasti. "Mä en halua sitä, sori."
Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt mahaan. En tainnut sanoa mitään, kävelin vain pois paikalta. Monta viikkoa elin kuin sumussa. Kaikki mihin olin uskonut oli rikottu ilmeettömällä kieltäytymisellä. Mitä enää voi tehdä jos on mielestään tehnyt kaikkensa?
Mutta kuten olemme kaikki huomanneet, life goes on. Jostain ihmeen syystä (varmaankin siksi että silti yritin saada aikaan edes jonkinlaista kontaktia välillemme, edes sen verran että saisin selityksen miksi en kelpaa) vähitellen seuraavan vuoden aikana välimme lämpenivät sen verran että moikkasimme toisiamme koulun käytävällä. No, siinä kävi niin että yläaste muuttui lukioksi, lukio muuttui lukionjälkeiseksi elämäksi, näin tätä tyttöä enemmän tai vähemmän sattumalta noin kerran vuodessa, olimme ehkä juuri ja juuri kavereita, ikinä en viitsinyt ottaa esille välillämme vuosia sitten tapahtunutta.
Enter talvi 2001. Satuimme olemaan yhteisessä entisessä kotikaupungissamme samaan aikaan, ja joku (luultavasti minä) oli ehdottanut tapaamista (sillä oli jonkinlainen loma-aika ja arvelin myös hänen olevan kotiseudullaan käymässä). Olin tylsistynyt, kukaan "oikeista" ystävistäni ei ollut mailla halmeilla ja seura tuopin ääreen kelpasi. Ja en tietenkään voi kieltää ettei vanha suola (vaikka kuinka olematon) olisi janottanut edes hieman. Olin jo seurusteleva ihminen, mutta mitä harmia pienestä kaljanhuuruisesta flirttailusta voisi olla? Ja sitä paitsi, ehkä saisin viimeinkin selityksen pari vuotta sitten tapahtuneelle torjumiselle?
Tapaaminen oli mukava, korrekti ja kohtuullisen intiimikin, kaikkea mitä tapaaminen viehättävän tytön kanssa pitäisikin olla. Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, juotiin muutama olut. Hänen kyytinsä tuli, tiemme erosivat.
Kävelin parin korttelin matkan tuulista Valtakatua äitini luo, varmasti kaikki tämä mistä olen kertonut humisten päässäni. Sain tekstiviestin. Siinä hän kiitti mukavasta illasta ja toivotti kaikkea hyvää. Keskustelu oli (tottakai) kaiken muun lomassa sivuuttanut myös kummankin meidän senaikaista rakkauselämää. Kuten aiemmin mainitsin, itse seurustelin vakavasti, mutta jostain syystä hän ei ollut saanut rakennettua itselleen ainuttakaan vakavaa suhdetta. Tätä emme (luonnollisesti) käsitelleet kovinkaan syvällisesti, emmehän tunteneet toisiamme juuri yhtään. Lähetin hänelle viestin takaisin, toivotin hyvää tulevaa elämää ja (ehkä jonkun vanhan kipinän johdosta) kerroin toivovani hänen löytävänsä vielä sen elämänsä miehen. Tiedättehän, kuten kohtelias nuori herrasmies voi vanhalle tutulleen toivottaa.
Takaisin tuli viesti, jossa hän tunnusti, että oli sitä mieltä että hänen "elämänsä mies" on minä, ja että hän oli jo kauemman aikaa ollut sitä mieltä.
Taas tuntui siltä kuin olisi lyöty palleaan, ja ehkä myös potkaistu kiveksille. Menin melko hyvään shokkiin, tässä entinen monen vuoden ihastukseni tunnustaa rakkautensa, ja millaisella hetkellä? Pari vuotta liian myöhään, näin alkajaisiksi.
Tässä vaiheessa yötä ja blogipostia alkaa ajatus harhailemaan sen verran että ehkä on parasta lopettaa. Itse en edelleenkään tiedä (eikä se enää kiinnostakaan) miksi tarinan sankaritar ei tuonut tuntojaan ilmi ennen kuin se oli liian myöhäistä. Emme ole tavanneet vuosikausiin, ja uskon että olemme nykyään liian erilaisia ihmisiä, että voisimme pitää keskustelua yllä paria minuuttia enempää. Valehtelisin jos sanoisin, että tuo paljastus ei olisi palannut mieleeni monta kertaa vuosien varrella. Mutta ei enää niin palavasti lähivuosina, kun muutkin myöhäisteiniaikojen epävarmuudet ovat jääneet pois.
Siksi ajattelinkin että tästä voisi olla "turvallista" kirjoittaa näin hiljaisena kesäyönä.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Huomenna on viimeinen työpäiväni ennen kesäloman alkua. Välillä tuntuu siltä, että viime aikoina on ollut liian hetktistä, työpäivät, pari kertaa viikossa bänditreenit, muut harrastukset, viikonloppureissut ja -dokailut. Viimeistä edellinen viikonloppu meni Helsingissä (FLAMING LIPS!), sitä edellinen juhannusreissulla saaristossa, viime viikolla meni muutama ilta studiossakin äänittämässä. Tällä viikolla treenataan ensi viikon tiistain J. Karjalainen -covervetoa sekä roudataan ja soitetaan jotain kavereiden järjestämällä pikkufestareilla tuolla reilun sadan kilsan päässä. Ei ainakaan omia biisejä, laulaja on juhlimassa useamman sadan kilometrin päässä. Ehkä jotain vanhoja covereita ('Coming into Los Angeles', 'Tennessee stud'). Saa nähdä.
Mutta onneksi alkaa loma. Kuukausi aikaa kääntää unirytmi, lukea kaikkea turhaa, kuunnella samoja levyjä kyllästymiseen asti, tulla kotiin bileistä aamuyöllä ja valvoa vielä tuntikausia valkoviinin ja yöradion seurassa. Kuunnella musiikkia jota kuunteli kesällä 1998. Kuukausi aikaa muka tehdä kaikkea mitä on suunnitellut tekevänsä kesällä. Kuukausi aikaa aloittaa ja lopettaa projekteja (niinpä niin). Lukea kaikkea tärkeää. Pelata jatsia Lotan kanssa. Tai sitten vain tehdä sitä samaa mitä aina haluaisi tehdä mutta ei pysty (eli lähinnä tehdä oman päänsä mukaan eikä "alistua" muiden "tarpeisiin", vittumainen mies). Blogikirjoitusaiheitakin on listattuna useita, niitä voisi miettiä vain kun olisi pari tuntia hiljaista yksinäistä aikaa.
Vaikka tekemisen puute ja joutilaisuus on pidemmän päälle elämän laatua heikentävä olotila, on sitä tavallaan myös töissä oleminen. Varsinkin jos ystäväpiiristä suurin osa ei elä säännöllistä kahdeksasta neljään töissä -elämää. Mutta töissä oleminen auttaa pitämään yllä yleistä vireystilaa, ja harrastusten parissa on mukava pitää itseään kiireisenä, varsinkin kun muistaa ajan jolloin ei tehnyt juuri mitään, jos ei opintojen viimeisten vaiheiden säätämistä, lopputyön tekemistä ja vanhojen vhs-kasettien katsomista lasketa. Vietin päiviä käymättä muualla pienestä asunnostani kuin 60 metrin päässä olevassa lähikaupassa. Koukutin itseni yhdistelmään ruispalat ja Pirkan lohi-pinaatti-pasta-pakaste-eines. En ollut hyvää seuraa silloin kuin olisi pitänyt. Meinasin kusta ihmissuhteeni.
Aika kuluu nopeammin kun tekee. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ainakaan en ehdi kyllästyä. Töissä huomenna saatan päätökseen tähänastisen urani (tuntuu oudolta kirjoittaa urani) ehkä suurimman projektin. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Töiden jälkeen voisin käydä kaupan kautta jotain mukavaa, kuten esim. soijanakkeja ja pullon viiniä. Haluan viettää muutaman aamun nukkuen niin pitkään kuin pystyn ja juoda aamupalaksi rommikolaa. Ensi viikolla ei ole muistaakseni sen keikan jälkeen olla velvollisuuksia. Jos laittaisi puhelimen kiinni, viettäisi pari päivää maaten olohuoneen sohvalla, kasa cd- ja dvd-levyjä ja kirjoja vieressä, läppäri käden ulottuvilla.
Tai tekisi mitä tahansa mikä sitten huvittaa. Katsotaan. Kerron sen sitten teillekin.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Bullshit is commonly used to describe statements made by people more concerned with the response of the audience than in truth and accuracy, such as goal-oriented statements made in the field of politics or advertising.
http://en.wikipedia.org/wiki/Bullshit
No, fakta on se, että en tiedä miksi ja miksi ei, mutta siltikään tämä ei tunnu oikealta.
Ok, noin kymmenen minuuttia tämän postauksen jälkeen luin seuraavan pätkän:
Operaation yleisjohtaja, komisario Ari Järveläinen Etelä-Karjalan poliisilaitokselta kertoi, että poliisi tähtäsi alusta asti myös pentujen ampumiseen.
”Ei voitu lähteä siitä, etteivätkö myös pennut olisi olleet vaarallisia. Poliisilla ei ollut muita keinoja toimia pentujen osalta.”
ja seuraavan:
Kun petoeläin hyökkää ihmisen kimppuun, se lopetetaan. Poliisin mukaan myös poikaset lopetetaan, koska ne eivät pärjäisi luonnossa ilman emoaan.
Kai ne tietää? Uskotteko?
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Tämä tuli mieleeni Peteerin viimeisimmästä blogipostista, jossa käsitellään psykedeelista musiikkia.
Jo tuossa kevättalvella yhtye nimeltään Experimental Dental School julkaisi ilmaiseksi netissä uuden albuminsa Forest Field. Käykää hakemassa itsellenne kesäistä psykedeliapoppia. Tämä levy on pyörinyt soittimissani aika tavalla viimeisen parin kuukauden aikana.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
http://www.subpop.com/cybersex
Lisätietoa. (Oikeasti ei ole virus.)
3 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Tänään lähdin töistä jo yhden aikaan. Parin tunnin päästä lähden junalla etelä-Suomeen. Merelle, saareen. Maanantaina kuumassa junassa takaisin pohjoiseen, tiistaina töihin. Lauantaina autolla Helsinkiin, festivaaleille sunnuntaiksi, maanantaina autolla takaisin.
Ei muuta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Seattlelainen Alex Martin piti yllään yhtä ja samaa mekkoa vuoden ajan:
Was this a feminist thing? Probably. Also an art thing. Also a let's stop wasting time and money thing. But on a feminist note, let's stop agreeing that the best way for women (in particular) to "express themselves" is by purchasing new wardrobe items and putting together daily outfits.
(lihavointi minun)
Martin toteutti kannanottonsa vuonna 2005. Kottke.org kertoo muista samantapaisista projekteista.
En usko, että kukaan on eri mieltä, jos sanon, että nämä nuoret naiset voisivat käyttää aikansa ja rahansa hyödyllisemminkin? Tietysti kuka tahansa saa tehdä rahoillaan mitä haluaa, ja ajallaan vielä enemmän, mutta muotiblogeista on tullut melko äkkiä todella suosittu formaatti, ja epäilen, että monet nuoret eivät ajattele esimerkiksi vaatteidensa ja yleisten kulutustottumustensa eettisyyttä. "Kaikille ympäristöongelmille on olemassa kaksi perussyytä: 1) meitä ihmisiä on liikaa ja 2) me kulutamme liikaa." [lähde]
Lisäksi uskon, että avain mielen tyyneyteen on siinä, että irrottautuu mahdollisuuksien mukaan materiaalisesta omistuksesta ja uuden ostamisesta.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Breath rolls from you in short frosted puffs. The Jeep lies cocked sideways in the snowbank like an empty turtle shell. You think of firelight and saunas and warm food and wine. You look again at the map. It's maybe five or six miles more to that penciled square. You run that far every day before breakfast. You'll just put on your skis. No problem.
Mitä tapahtuu kun ihminen joutuu tilanteeseen kylmyys vie melkein kuoleman rajalle asti? Ulkoilulehti Outsiden arkistoista löytyy todella hyvä ja pelottava kirjoitus eräästä läheltä piti -tilanteesta.
via kottke.org
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
