Kuvattu parvekkeeltani pari viikkoa sitten.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
On aina jännä huomata kuinka alitajunta työstää nukkuessa vastauksia valveilla mietittyihin kysymyksiin. On perjantain ja lauantain välinen yö, heräsin kello 2.15 unesta, jossa sain idean yhteen kirjan maailmaa vaivanneeseen asiaan, eli siihen mitä kertojani tekee työkseen. Valo lukulamppuun, lattialta sängyn vierestä luonnosvihko ja tussi, ja kaikki mahdollisimman äkkiä paperille. Nyt on edelleen – tunti heräämisen jälkeen – ihmeellisen virkeä ja innostunut olo, ei huvita mennä takaisin sänkyyn vielä. Innostunut siksi että äskeinen antaa luottamusta siihen, että muihinkin stoorissa edessä oleviin vielä tuntemattomiin asioihin löytyy täydelliset ratkaisut.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Nyt työelämästä irtautuneena olen huomannut että voin olla yksin kotona käymättä lähikauppaa kauempana maksimissaan kolme tai neljä päivää. Sen jälkeen on pakko nähdä ihmisiä, istua vaikka yksin kahvilassa kirjan kanssa, mitä tahansa. Mökkihöperyyden iskiessä päässä alkaa pyöriä kaikkia outoja ajatuksia kuten tänään, kun kokkasin ja huuhtelin tomaattipyrepurkkeja: huomasin miettiväni aivan tosissani olenkohan käyttänyt liikaa vettä pestessäni säilyketölkkejä asuessani avoliitossa vuonna 2009. What the hell, brain.
2 kommenttia | linkki kirjoitukseen
Viime viikonloppuna oli Oulun III Sarjakuvafestivaali, ja festarin tämän vuotisen sarjakuvakilpailun voitti ystäväni Lauri Mäkimurto (aiemmin: 1, 2, 3) kaamosaiheisella parikymmentäsivuisella novellisarjakuvalla (jota en kerennyt koko viikonlopun aikana lukea sillä sankari kadotti oman tekijänkappaleensa jo muutama tunti näyttelyn avajaisten ja voittajien julkistamisen jälkeen ja minä olen liian köyhä että olisin ostanut albumia vielä). Kilpailun voittajatöiden originaaleja (ja paljon muutakin) on nähtävillä Valvegalleriassa tämän kuun loppuun saakka. Kuvia mm. avajaisista ja palkintojenjaosta löytyy Reijo Vallan blogista.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Olen ollut allapäin, enkä ole pystynyt keskittymään mihinkään. Se johtuu Siitä Yhdestä Jutusta, joka on nyt lopullisesti ohi, luulen. Ehkä sain uuden ystävän, on vielä liian aikaista arvioida sitäkään. Olen pettynyt itseeni. Mikä hieno fiilis. Eilen kävin ensimmäistä kertaa viikkoon ihmisten ilmoilla, istuin kahvilassa ja luin, join muutaman kupin teetä, sielläkin oli rauhaton olo. Kotona kuljen ympäri asuntoa ja koitan tehdä neljää asiaa kerralla.
Välillä on päiviä, jolloin mikään ei huvita, ei pysty keskittymään lukemiseen, ei kirjoittamiseen. Silloin on parasta streamata Netflixistä jotain tyhjänpäiväistä, käydä kävelyllä valoisaan aikaan, pestä pyykkiä. Kerätä kirjaprojektin kymmenet tekstitiedostot ja muistiinpanot yhteen tiedostoon, miettiä rakennetta ja lukuja, värkätä pari tuntia niin että tuntuu että on tehnyt edes jotain. Laittaa aikaisin nukkumaan.
Pienten kiitollisuudenaiheiden miettiminen ja listaaminen auttaa. Myös sen muistaminen, että tämäkin menee ohi. Pienten asioiden tekeminen, oman ympäristön parantaminen mahdollisuuksien ja voimien mukaan. Terapiakirjoittaminen. Syvään hengittely. Ihmisten kanssa keskustelu (mitä teen itse – ainakin tärkeistä asioista – aivan liian vähän).
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Time and again, I am humbled by the beautiful vulnerability and resilience of human beings trying to stay on the bendable side of that all-too-human fragility. Everyone, it seems, fights a personal battle every day, one that, hopefully, leads to a greater well of compassion, empathy, and enlightenment. Once, I thought this path was about an idea I had of “self-actualization.” I imagined that this was an accomplishable goal and that it would look like a smooth, shiny fortress, something unassailable. But more and more, I’m coming to see the fallacy of that. That’s a hologram of happiness. That’s a defense against the pain of being human. It’s not about self-actualization; it’s about impermeability. To live in a keep is to retreat from the world. No. I’ve come to think that perhaps it is about the messiness of mistakes, of falling, of the bravery of unvarnished honesty, of forgiveness and love—the forgiveness and love we offer others, yes, but also the forgiveness and love we must extend to ourselves. There is no such thing as reaching the end goal of humanity. There is only the continued, imperfect striving. We are satellites sending radio signals to Earth, waiting for contact: “I hear you. Do you hear me? Over.”
If you are, yourself, depressed right now, send a signal to someone, anyone you trust. Say the words out loud. Words have power. You are not a freak. You are not icky. You are, simply, human and in great pain. You do not “deserve” that pain. You are not less than for feeling it, and you DO deserve love and care and relief from that pain.
Libba Bray, Miles and Miles of No-Man’s Land
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Orange Is The New Black S02E05.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Rakkaiden ystävieni tytär Halloweentunnelmissa. Matleenan Instagram.
kommentoi | linkki kirjoitukseen
Satunnaista luettavaa:
maryque.com
